31. heinäkuuta 2011

Heinäkuun luetut

Hiljaisen kesäkuun jälkeen heinäkuu oli taas oikein mukava ja monipuolinen lukukuukausi. Luettujen listalta löytyy kotimaista ja ulkomaista, uutta ja vanhaa, faktaa ja fiktiota.

Heinäkuun luetut

Kuun helmiä olivat ihana Aho, nostalgiset Jaantilat ja hurmaava Anything Goes -aikamatka kuplivalle 20-luvulle. Siihen sopivaksi jatkoksi on blogiin pian tulossa toinen kulttuurihistoriallinen tietoteos amerikkalaisesta populaarikulttuurista. Jatketaan nyt näissä jenkkitunnelmissa, kun kerran ollaan vauhtiin päästy!

Elokuussa aion korkata myös Totally British -lukuhaasteen ja ehkäpä pari muutakin. Kirjablogeissa kiertää niin paljon hurmaavia haasteita, että kokosin niistä itselleni muistilistan, jotteivät hyvät lukuvinkit pääse unohtumaan. Lisäksi mielessä muhii idea vielä yhdeksi uudeksi haasteeksi... Siitä ehkä lisää lähipäivinä.

P.S. Kuukauden kirjakalenterikuvaa koristaa Hilja Valtosen Nykyhetken tyttölapsi Poika Vesannon taiteilemalla kansikuvalla. Booksy kirjoitti kirjasta vastikään.

28. heinäkuuta 2011

Anu Jaantila: Love, Sam (Nostalgian jäljillä)

Anu Jaantilan Love, Sam (1983) jatkaa Jenkkivuoden ja Dear Sannan aloittamaa tarinaa. Lukiolaisesta ylioppilaaksi ehtinyt Sanna aloittaa opinnot Sibelius-Akatemiassa. Suomessa ovat koulu ja perhe, mutta Atlantin toisella puolella on Sam. Stipendi amerikkalaiseen yliopistoon vie Sannan lopulta takaisin rapakon taakse.

Edellinen Dear Sanna ei tehnyt minuun yhtä suurta vaikutusta kuin Jenkkivuosi, mutta sarjan kolmas osa oli taas taikaa täynnä. Tämä on minulle ehkä kirjoista omin, sillä luin Love, Samin kolmikosta ensimmäisenä ja tutustuin Sannan aiempiin vaiheisiin takaperoisesti vasta myöhemmin.

Kun joskus teini-ikäisenä luin kirjan ensimmäisen kerran,  parikymppinen Sanna tuntui jo ihan aikuiselta. Nyt uusintakierroksella kirja sai minut muistelemaan paitsi teini-iän lukukokemuksia, myös omia opiskeluaikojani ja elämää kirjan Sannan ikäisenä ylipäätään. Oli mielenkiintoista katsella tarinan henkilöitä ikään kuin kahdesta suunnasta: yhtä aikaa nuoren lukijaminäni silmin ja nykyisen aikuisminäni silmin.

Ihailin jo Jenkkivuodessa sitä, miten jotenkin hienon arkisesti ja samalla herkästi Jaantila kuvaa Sannan ja Samin suhdetta. Seurusteluun liittyvät ilot ja epäilykset, itseen ja toiseen luottamaan oppiminen, kaukosuhteen kurjuus ja valopilkut... Sanna ja Sam kokevat kirjassa suuria tunteita, mutta niitä ei eletä jossain ylimaallisen rakkauden hutupilvessä, vaan osana jokapäiväistä elämää. Kuten Sanna heti kirjan ensimmäisellä sivulla toteaa:
Samin ja minun rakkaus ei suinkaan alkanut siitä päivästä New Yorkissa jolloin kerroimme pitävämme toisistamme. Ehkä se oli alkanut jo aikaisemmin, ehkä se alkaisi joskus myöhemmin. Minä opin, etteivät asiat ala ja lopu niin kuin olin luullut.
Suomen Nuorisokirjailijoiden nettimatrikkelissa Jaantila itsekin mainitsee Sannan ja Samin lempihahmoikseen. "Heidän seurustelusuhteensa on minusta haaveilemisen arvoinen", Jaantila kirjoittaa. Yksi tämän kirjallisen lemmenparin vahvuuksista on minusta heidän suhteessaan kukkiva huumori: Sanna ja Sam selvästi viihtyvät yhdessä. Joidenkin romanttisten sankarien ongelma on se, ettei heitä oikein osaa kuvitella happy endin jälkeen pesemään vauvan kakkapyykkiä ilman, että koko romanssista menee hohto. Samin ja Sannan voi.

Samin lisäksi kirjoissa on muitakin hyviä poikahahmoja. Itse asiassa kirjojen pojat jäivät ainakin minulle paljon paremmin mieleen kuin Sannan tyttöpuoliset ystävät. Tytöt tuntuivat vähän statisteilta, kun taas Samin paras ystävä Chas ja isoveli Daniel ja Sannan pikkuveli Masa olivat kokonaisia, eläviä henkilöitä.

Tyttöjen kohdalla hämmästelin myös Sannan ystävien varhaista vakiintumishinkua: naimisiinmeno ja perheen perustaminen tuntuivat olevan parikymppisten tyttöjen ykköshuolia. Asia vaivasi minua sen verran, että päädyin peräti Tilastokeskuksen nettisivuille, ja totta tosiaan, vuonna 1980 suomalainen nainen solmi ensimmäisen avioliittonsa keskimäärin 24-vuotiaana, kun vuonna 2008 ikävuosia oli alttarille astuttaessa kertynyt jo 30. Kiintoisaa.

Seurustelu- ja ystävyyskuvauksen lisäksi minulle jäi kirjasta mieleen musiikki. Sanna ja hänen ystävänsä ovat musiikin opiskelijoita tai harrastajia, ja musiikilla on heidän elämässään tärkeä asema. Ei-muusikkona tunsin pientä kaihoisaa kateutta sitä yhteyttä kohtaan, jonka yhdessä musisointi ihmisten välille luo. Aloin miettiä tältä kantilta uudestaan myös vaikutelmaani siitä, miten hämmästyttävän vaivattomasti Sanna minusta sarjan ykkösosassa sopeutui uuteen amerikkalaiseen kouluunsa ja sen sosiaalisiin kuvioihin. Ehkä juuri musiikkiharrastus - koulun kuorot ja muut - osaltaan auttaa löytämään uusien tuttavuuksien kanssa sellaisen yhteisen kielen, jonka varaan koti kaukana kotoa on helppo rakentaa.

Jaantila jatkoi alkuperäistä Sanna-trilogiaa vuonna 1997 ilmestyneellä jatko-osalla Sanna ja Sam - forever? Sekin olisi kiva lukea tämän nostalgiatripin jatkoksi, mutta en ehkä saa kirjaa käsiini ihan tähän hätään. Joka tapauksessa oli mukavaa palata lukuhaasteen merkeissä Sannan ja Samin seuraan, ja suosittelen aikamatkailua muillekin Jaantilan nuortenkirjojen parissa viihtyneille.

P. S. Tähän juttuun en löytänyt netistä Love, Samin aitoa 80-luvun kansikuvaa, höh! Sarjan viimeisen osan kansi on tämän Huuto.netin kuvan perusteella järkyistä järkyin. Tai siis ei ainakaan minun makuuni.

Anu Jaantila: Sannan jenkkivuosi. Otava, 2002. (1. painos 1997.) Sisältää teokset Jenkkivuosi (1979), Dear Sanna (1980) ja Love, Sam (1983). 528 s. ISBN 951-1-14969-5. Lainattu kirjastosta.

26. heinäkuuta 2011

Anu Jaantila: Dear Sanna (Nostalgian jäljillä)

Kuva: Antikvaari.fi
Anu Jaantilan Dear Sanna (1980) alkaa siitä, mihin Jenkkivuosi päättyy: Sanna on palannut Suomeen Michiganissa vietetyn vaihto-oppilasvuoden jälkeen ja totuttelee taas kotimaan arkeen. Amerikan-vuoden muistot ovat tuoreina mielessä, ja ikävä on kova - varsinkin Samiin.

Luin kirjan heti Jenkkivuoden perään ja alussa hämäännyin, kun Sannan kertojanääni muuttui lennossa "mä"-puhekielestä kirjakielisemmäksi. Kirjan rakennekin oli toinen: Dear Sannassa Sannan kertomat osuudet vuorottelevat Samin Amerikasta kirjoittamien kirjeiden kanssa.

Molemmat päähenkilöt tuntuivat tässä kirjassa jotenkin etäisemmiltä kuin ensimmäisessä, mutta se oli ehkä olennainen osa tarinan henkeä. Etäisyys ja yksinäisyys ovat kirjan ydinteemoja. Siinä missä Jenkkivuosi avasi Sannalle uuden jännittävän maailman, Dear Sannassa aiheena on paluu entiseen - eikä kuitenkaan aivan samaan kuin ennen. Arki oman perheen ja vanhojen ystävien kanssa ei aina suju kuin ruusuilla tanssien, ja kotiinpaluun kirvoittamaan juurettomuuden tunteeseen sekoittuu koulunsa päättävän nuoren huoli tulevaisuudesta.

Kaiken kaikkiaan Dear Sannan tunnelmat ovat vauhdikkaan värikästä Jenkkivuotta laimeammat ja surumielisemmät. Kirja tuntui ehkä vähän jatko-osamaiselta (tai väliosamaiselta). Suurin osa tarinasta kuluu Sannan harhailuun ja vetistelyyn, ja vasta lopussa, kun Sanna matkustaa takaisin Michiganiin vaihto-oppilasvuoden aikaisen ystävän häihin, tapahtumat saavat uutta pontta. Sanna ja Sam ovat niin hyvä pari, että olin tyytyväinen, kun kirjeenvaihdosta päästiin "live"-kohtauksiin.

Dear Sanna jatkaa Jenkkivuodesta ja pohjustaa Love, Samia. Haastepostauksessani mainitsin, että muistelen lukeneeni nuorempana vain kaksi näistä kolmesta kirjasta. Dear Sanna taisi olla se väliin jäänyt, joten seuraavaksi on mukavaa lukea sarjan kolmas osa uudelleen nyt, kun tarinan aukot on paikattu.

Anu Jaantila: Sannan jenkkivuosi. Otava, 2002. (1. painos 1997.) Sisältää teokset Jenkkivuosi (1979), Dear Sanna (1980) ja Love, Sam (1983). 528 s. ISBN 951-1-14969-5. Lainattu kirjastosta.

23. heinäkuuta 2011

Anu Jaantila: Jenkkivuosi (Nostalgian jäljillä)

Järjellä ja tunteella -blogin Susan aloittama Nostalgian jäljillä -haaste innoitti minut muistelemaan teinivuosilta mieleen jääneitä nuortenkirjoja. Listalta ensimmäisenä kirjastokassiin loikkasi Anu Jaantilan Sannan jenkkivuosi (2002, 1. painos 1997). Kirja on yhteisnide, joka sisältää teokset Jenkkivuosi (1979), Dear Sanna (1980) ja Love, Sam (1983).

Jenkkivuosi on kirjan takakannen mukaan "ensimmäinen aito suomalaisen koululaisen kuvaus vaihto-oppilasvuodesta Yhdysvalloissa". Päähenkilö Sanna lähtee lukuvuodeksi 1976-77 vaihtoon michiganilaiseen pikkukaupunkiin. Kirja seuraa Sannan vuotta isäntäperheen ja paikallisen high schoolin arjessa ja etenkin hänen ystävystymistään luokkatoverinsa Samin kanssa.

Nostalgiahaasteen kysymykseen vastatakseni: Jenkkivuosi oli minusta edelleen hyvä kirja. Henkilöt ja tapahtumat ovat todenmakuisia, ja Sanna on sympaattinen ja huumorintajuinen kertoja, lämmin "jalat maassa" -tyyppi, jonka voisi kuvitella ystäväkseen.

Erityisen hienosti kirjassa on kuvattu Sannan vähitellen syvenevä suhde Samiin. Nuorten ystävyys etenee ja luottamus kasvaa pienten arkisten tapahtumien kautta, elämänmakuisesti. Sannan ja Samin läheisyys ja toveruuden sekaan vaivihkaa pujottautuva ihastus on kuvattu kauniisti ja herkästi. (Itse asiassa taidan olla vähän pihkassa Samiin. En malta odottaa, että tapaan hänet taas Dear Sannassa.)

Voin kuvitella, että tämä kirja on vuosien varrella kasvattanut monen suomalaisnuoren vaihtoonlähtöhaluja. Välillä Sannan sopeutuminen uuteen kieleen ja ympäristöön tuntui käyvän jopa vähän liian helposti. Sanna suhtautui kaikkeen kypsästi, itsenäisesti ja rohkeasti: hankki kavereita heti ensimmäisenä koulupäivänä, tuli loistavasti toimeen isäntäperheensä kanssa, kotiutui vaivatta Amerikan arkeen. Vaihto-oppilasvuoden nurjia puolia - koti-ikävää, yksinäisyyttä tai kulttuurimuureja - ei kirjassa juuri näkynyt.

Kuva Bookcrossingista.
Jenkkivuosi on mielestäni kestänyt hyvin aikaa, vaikka monet 70-luvun nuorten arjen yksityiskohdat voivat toki nykylukijaa huvittaa. "Väritelevisio oli kodeissa sääntö", pojat pukeutuvat koulun juhliin samettifarkkuihin ja röyhelöpaitoihin, ja Sanna saa Suomesta joululahjaksi Mikko Alatalon pop-levyn... Herkullista ajankuvaa tarjoaa myös kirjan alkuperäisen painoksen piirroskansi. 90-luvulla julkaistu uusintapainos on paljon tylsempi!

Kolmekymppisenä minä en tietysti ole enää kirjan ydinkohderyhmää, joten en osaa sanoa, miten Jenkkivuosi iskee nykynuoriin. Täti voi vain toivoa, että näin hyvä nuortenkirja löytää edelleen lukijoita.

Anu Jaantila: Sannan jenkkivuosi. Otava, 2002. (1. painos 1997.) Sisältää teokset Jenkkivuosi (1979), Dear Sanna (1980) ja Love, Sam (1983). 528 s. ISBN 951-1-14969-5. Lainattu kirjastosta.

22. heinäkuuta 2011

Guillaume Musso: Que serais-je sans toi?

Kiinnostuin Guillaume Mussosta luettuani Humisevalla harjulla -blogin Cathyn innostuneita arvioita hänen kirjoistaan. Mussoa ei tietääkseni ole suomennettu, mutta kotimaassaan ja ilmeisesti monessa muussakin nuori ranskalainen kirjailija myy kuin häkä. Hänen kirjojaan on Wikipedian mukaan käännetty yli 30 kielelle ja myyty yli 10 miljoonaa kappaletta.

Que serais-je sans toi? (2009), vapaasti suomennettuna "Mitä olisin ilman sinua?", on Musson seitsemäs romaani. Tarinan päähenkilöt ovat ranskalainen Martin ja amerikkalainen Gabrielle. Parikymppisten nuorten lempi leiskuu Kalifornian auringon alla, mutta elämä erottaa rakastavaiset. Vuosia myöhemmin heidän tiensä kohtaavat uudelleen monipolvisessa tapahtumaketjussa, jonka polkaisee käyntiin tauluvarkaus Pariisissa Orsayn taidemuseossa.

Enempää en juonesta paljasta, sillä minua vähän ärsytti kirjan takakansi, joka läväytti tarinan keskeisen jännitteen lukijan silmille heti kättelyssä, kun itse kirjaa lukemalla se paljastuisi kutkuttavasti vähitellen. Takakansitekstien kirjoittaminen on kyllä varsinainen taiteenlaji: ei ole helppoa paljastaa juuri sopivasti muttei yhtään liikaa, ja lukijoiden mieltymykset tässä asiassa vaihtelevat varmasti laidasta laitaan.

Musson sommittelema palapeli on viihdyttävä romanttinen seikkailu, jossa suuret tunteet sekoittuvat James Bond -henkisiin juonenkäänteisiin. Välillä en ollut ihan varma, kirjoittaako Musso tosissaan vai kieli poskessa, mutta sillä ei oikeastaan ollut väliä. Juonessa ja henkilöhahmoissa oli mukana runsaahko annos kliseisyyttä ja melodraamaattisuutta, ja kirjan loppupuoli oli minun makuuni hiukan liian nyyhky ja paolocoelhomainen, mutta aina roiskuu kun rapataan. Kaiken kaikkiaan tekstistä välittyi jotenkin virkistävän epäkyyninen tarinankerronnan riemu.

Minua viehättivät kirjassa myös miljööt eli ikisuosikkini Pariisi (johon sijoittuvista kirjoista olen blogannut jo Juhani Ahon, Kira Poutasen ja Sven Aurénin kohdalla) ja tuore tuttavuus San Francisco. Kaupungissa vastikään matkailleena oli hauska seurata Martinin ja Gabriellen seikkailuja Golden Gaten kainalossa.

Lisää Musson kirjoista Humisevalla harjulla -blogissa: Seras-tu là?, Que serais-je sans toi? , La fille de papier

Guillaume Musso: Que serais-je sans toi ? XO Editions, 2010. (1. painos XO Editions, 2009.) ISBN 978-2-266-20021-9. Ostettu käytettynä.

19. heinäkuuta 2011

Lucy Moore: Anything Goes - A Biography of the Roaring Twenties

Lucy Mooren kirjan kansi mainostaa teoksen olevan "the most entertaining work of history you are likely to read in a long while" ja on luultavasti oikeassa. Anything Goes - A Biography of the Roaring Twenties (2008) on mukaansatempaava katsaus 1920-luvun Yhdysvaltojen kuohuihin ja kummallisuuksiin.

Kuten nimi vihjaa, Moore lähestyy aihettaan elämäkertana, henkilöiden kautta. Kirja on eräänlaista human interest -historiaa, jossa aikakauden ilmiöitä valaisevat sen ikoneiksi nousseiden yksilöiden kohtalot. Heidän kauttaan käsitellään myös laajempia yhteiskunnallisia kehityskulkuja: ensimmäisestä maailmansodasta palanneen sukupolven mielenmaisemaa, tieteellisen ja uskonnollisen maailmankuvan yhteentörmäyksiä, nykyaikaisen kulutuskulttuurin syntyä... Tavallisen kansan arki ei kuitenkaan ole tässä kirjassa se juttu, vaan Moore keskittyy ajan kauniisiin ja rohkeisiin.

Aikamoisia tyyppejä arkistojen kätköistä löytyykin! Muistilappu, jolle olen suhrinut erityisen mielenkiintoisten sivujen numeroita, on täynnä molemmin puolin, mutta suurta itsehillintää harjoittaen noukin Mooren henkilögalleriasta neljä suosikkiani.

Al Capone - suurisydäminen gangsteri

Moore aloittaa matkan Al Caponen Chicagosta, jossa kieltolaki jyllää ja mafia pitää kaupunkia pihdeissään. Yhdeksänlapsisen italialaisen maahanmuuttajaperheen vesa Alphonse muuttaa 22-vuotiaana Brooklynistä Chicagoon, yhteen uuden Amerikan dynamoista, jossa kukoistaa niin laillinen kuin laitonkin bisnes.

Al osoittautuu poikkeuksellisen lahjakkaaksi etenkin jälkimmäisessä. Kieltolaki, korruptio ja kaikenlainen kiristys ja kuritus tarjoavat loistavia mahdollisuuksia yritteliäälle nuorelle miehelle, joka osaa käyttää karismaansa muttei kaihda kovempiakaan keinoja. "You get a lot further with a smile and a gun than you can with just a smile", Caponella oli tapana sanoa.

Moore luo Al Caponesta kuvan kiehtovan ristiriitaisena persoonana, jossa yhdistyi julma häikäilemättömyys ja toisaalta sitkeä kaipuu tulla hyväksytyksi ja arvostetuksi. Capone hallitsi mediapelin ja oli ilmiselvästi maineenhallinnan mestari:
Capone wanted to present himself as the acceptable face of crime - a modern entrepreneur rather than a crook. He began playing the role of benevolent public figure, watching baseball games and boxing matches with friends, greeting the aviator Charles Lindbergh when he landed on his hydroplane on Lake Michigan in the summer of 1927 following his heroic solo flight from New York to Paris. Celebrities who passed through Chicago were taken to meet him; he was generous with ice-creams for children and racing tips for strangers he met on the street; when buying a newspaper, he'd pay with a five-dollar bill and tell the boy to keep the change.
Moore esittelee myös yhden Caponen vastustajista, idealistisen lehtimiehen Robert St Johnin, joka vain 21-vuotiaana perusti korruptoituneeseen kotikaupunkiinsa Ciceroon Chicagon kupeessa Cicero Tribune -lehden tuodakseen paikallisen hallinnon mafiakytkökset päivänvaloon. Caponen ja St Johnin kissa ja hiiri -leikki päättyi Caponen voittoon. Hän antoi nuoren toimittajan ensin käskyläistensä mukiloitavaksi ja sitten osti Tribunea rahoittaneet sijoittajat ulos. St John ei kauan viihtynyt arkkivihollisensa palkkalistoilla, ja muut työtilaisuudet olivat Caponen hallitsemassa kaupungissa harvassa. St John muutti toiseen osavaltioon eikä enää koskaan palannut kotiinsa.

Caponen kautta Moore käsittelee järjestäytyneen rikollisuuden lisäksi kieltolain syntyä ja seurauksia. Kun kieltolaista päätettiin liittovaltiotasolla vuonna 1919 (voimaan laki tuli tammikuussa 1920), useimmat silloisista 48 osavaltiosta olivat jo kieltäneet alkoholin. Kansan tuki laille oli silti jokseenkin puolivillaista. Mooren mukaan kieltolakiin suhtauduttiin kuin pahanmakuiseen lääkkeeseen: ihmiset pitivät sitä tarpeellisena, mutta eivät halunneet niellä sitä itse.

Lainsäätäjät eivät mitä ilmeisimmin olleet osanneet varautua psykologiseen efektiin, joka teki kielletystä hedelmästä entistä houkuttelevamman ja oli varsinainen jättipotti Caponen ja kumppaneiden pyörittämille salakapakoille.

Virkavalta jahtasi Al Caponea vuosia, mutta tuomion mies sai vain veronkierrosta. (Wikipedia)

Zelda Fitzgerald - jazz-tytön prototyyppi

Viina ei virrannut vain Chicagon alamaailmassa. 1920-luvulla juhliminen, juopottelu ja jazz nousivat ajan hermolla olevan nuorison suosikkiharrastuksiksi. Lasiin ei sylkenyt myöskään Zelda Fitzgerald.

Varakkaan perheen kuopuksena Alabamassa kasvanut Zelda Sayre oli hemmoteltu lapsi, josta kasvoi itsevarma ja yltiöpäinen nuori nainen. Zelda "took all the things of life for hers to choose from and apportion, as though she were continually picking out presents for herself from an inexhaustible counter", kirjoitti nuori kirjailija F. Scott Fitzgerald, joka nai Zeldan vuonna 1920 kahden vuoden sitkeän kosiskelun jälkeen. (Zelda antoi ensin rukkaset, koska halusi rikkaisiin naimisiin.)

Fitzgeraldeista tuli vuosikymmenen kuumin pari. Scott ikuisti heidän elämäntyylinsä esikoisromaaniinsa This Side of Paradise (1920, suom. Maan päällä kuin taivaissa), josta tuli sodan kokeneen "kadotetun sukupolven" nuorison avainromaani. "They didn't make the twenties; they were the twenties", sanoi parin ystävä näyttelijä Lillian Gish.

Zelda ja Scott ystävineen innoittivat muitakin ajan kirjailijoita. Fitzgeraldin teosten lisäksi Moore mainitsee muun muassa Carl Van Vechtenin romaanin Parties (1930) ja Warner Fabianin bestsellerin Flaming Youth (1923), jonka päähenkilö oli Zeldaa muistuttava villi, levoton ja turhamainen jazz-tyttö - "a worshipper of tinsel gods at perfumed altars, fit mate for the hurried, reckless and cynical man of the age".

Zeldaa käsittelevässä luvussa Moore kertoo yleisemminkin naisen asemasta 1920-luvun Amerikassa, naisille avautuneista uusista mahdollisuuksista ja niiden synkemmistä kääntöpuolista. Vuosikymmenen aikana naiset alkoivat esimerkiksi juoda ja polttaa julkisesti, ja savukkeita alettiin markkinoida suorastaan naisten vapautusliikkeen olennaisena osana.

Mielenkiintoisia ovat myös nippelitiedot muodin muutoksista. Kun vuonna 1913 naisen pukemiseen tarvittiin yli 19 jaardia kangasta (melkein saman verran metreissä), vuonna 1928 riitti seitsemän. Korseteista oli päästy eroon, helmat olivat lyhentyneet, kerrokset vähentyneet. Elintason nousu, Hollywood-elokuvien luoma uusi unelmamaailma ja mainosmiesten kekseliäisyys loivat naisille yhä uusia ulkonäköpaineita. Amerikkalaisen kosmetiikkateollisuuden mainontaan käyttämä rahamäärä kymmenkertaistui vuodesta 1915 vuoteen 1930.

F. Scott Fitzgeraldin romaanin The Beautiful and the Damned (Kaunis ja kadotukseen tuomittu) kansikuvan hahmojen esikuvina olivat Scott ja Zelda itse. (Wikipedia)



Harry Crosby - amerikkalainen Pariisissa


Vähintään yhtä ekstravagantti persoona kuin Zelda Fitzgerald oli Harry Crosby. Ekstravagantti, jotten sanoisi pöpipää.

Crosby oli upporikkaan pankkiirisuvun perijä, joka perheensä mieliksi kävi Harvardin ja aloitti pankkiuran New Yorkissa, mutta jolle konttorirotan tasaisen tylsä arki oli kauhistus. Skandaalinkäryinen romanssi naimisissa olevan naisen Polly Peabodyn kanssa sykäisi käyntiin sen elämän, jonka Harry todella tunsi omakseen - hurjan, hullun ja huolettoman.

Harry muutti Pariisiin, Polly tuli perässä. Alkuun Harry sinnitteli töissä perheen pankin Pariisin-konttorissa, mutta koska työnteko ei ollut pariskunnalle millään tavalla taloudellisesti välttämätöntä, taiteellinen kutsumus vei voiton. Harry ryhtyi runoilijaksi ja päätoimiseksi boheemiksi. Pariisissa Harryn ja Pollyn - joka otti uudeksi nimekseen runollisen Caressen - tuttavapiiriin kuului muita amerikkalaisia, jotka olivat lähteneet karkuun kotimaansa ahdasmielisyyttä, ja eurooppalaisia surrealismin kärkinimiä. 1920-luvun Pariisi oli the place to be.

Caresse oli Harryn elämän rakkaus, mutta se ei estänyt miestä puuhastelemasta niitä näitä muidenkin naisten kanssa. Harry antoi naisilleen mahtipontisia lempinimiä, tyyliin "the Lady of the Golden Horse", ja antautui täysin rinnoin viettiensä vietäväksi. Caresse vastasi omalla ihailijakaartillaan, johon kuului niin meksikolainen taidemaalari, amerikkalainen sotalentäjä kuin englantilainen lordikin. Molempien suurin intohimo oli kuitenkin se kaikissa suhteissa kohtuutta ja konventioita karttava elämä, jota he olivat päättäneet yhdessä elää:
But for much of the 1920s the most important thing in either Harry or Caresse's lives, more than the fleeting attractions of narcotics or lovers, was each other and their shared relish for the immoderate, unorthodox life they had chosen. Their black whippet, Narcisse Noir, had gold-painted claws and a gold collar; they named his pearl-pink mate Clytoris. They went on holiday stopping only in places with names of one syllable. To Harry, one friend said, getting lost was 'the best hors d'oeuvre for the belated dinner, still far away, the spice of adventure. Any fool can find his way, a poet alone knows how to lose it.'
Harry Crosby kuoli kuten eli: juuri niin kuin tahtoi. Amerikan-matkalla joulukuussa 1929 hän livahti New Yorkissa nuoren rakastajattarensa "Tuliprinsessan" luo ja teki tytön kanssa kaksoisitsemurhan. Caressellekin Harry oli suunnitelmaa ehdottanut - itsemurha oli hänelle korkein mahdollinen vapaan tahdon ilmaus, "tilaisuus syntyä uudelleen ja tulla miksi haluat, puuksi tai kukaksi tai tähdeksi tai auringoksi, tai tomuksi tai olemattomuudeksi" - mutta vaimo ei ollut suostunut miehen ehdotukseen hypätä yhdessä hotellin ikkunasta.

Epäilen, että Harry Crosby oli ihan oikeasti hullu. Silti on pakko sanoa, että olisipa mainiota voida joskus lähettää tällainen sähkösanoma (esikuvana Crosbyn isälleen kesäkuussa 1929 lähettämä viesti):
PLEASE SELL TEN THOUSAND DOLLARS OF STOCK. WE HAVE DECIDED TO LEAD A MAD AND EXTRAVAGANT LIFE.
Tuore aviopari Harry ja Polly Crosby. (Wikipedia)

Charles Lindbergh - ilmojen valtias

Vuonna 1919 liikemies Raymond Orteig lupasi 25,000 dollaria sille, joka ensimmäisenä lentää Atlantin yli. Moni yritti, mutta vuonna 1927 yksi onnistui: Charles Lindbergh.

Lindbergh kuulostaa Mooren kuvauksen perusteella kerta kaikkiaan miellyttävältä mieheltä: rohkealta ja määrätietoiselta, mutta vaatimattomalta ja tasapainoiselta. (Wikipediasta tosin opin, että Lindberghin sankarimainetta ovat myöhemmin tahranneet natsisyytökset ja lukuisat aviottomat lapset.)

Lentäminen ja mekaniikka olivat Lindbergin intohimoja lapsesta saakka. Hän valmistui armeijan sotilaslentäjäksi kurssinsa parhaana ja aloitti työt postilentäjänä St. Louisissa, mutta mieli paloi kauemmas. Atlantin ylitykseen Lindbergh ponnisti lähes täydestä tuntemattomuudesta. Suuret lentokonevalmistajat eivät innostuneet hänen teoriastaan, että valtamerilentoon tarvittaisiin siihen asti kokeiltuja isoja monimoottorisia koneita paljon kevyempi menopeli. Lopulta Lindbergh löysi Kaliforniasta valmistajan, joka rakensi hänelle kohtuuhintaisen pikkukoneen. Matkalle mukaan mies otti tällaiset varusteet:
Her [lentokoneen] accident equipment was minimal: a small black rubber raft weighing ten pounds; a knife; some flares and matches stored in bicycle inner-tubes; basic fishing equipment; a hacksaw; some 'awful' crumbly army-ration chocolate-like stuff. A parachute, weighing twenty pounds, was rejected - it meant losing twenty minutes' worth of fuel. Even drinking water Lindbergh thought would weigh too much; he ordered the prototype of a newly invented cup that would convert moisture from his breath into water.
En kykene edes kuvittelemaan, millaista olisi nytkyttää Lindberghin jokseenkin pahvisen näköisellä koneella ypöyksin ilmassa öisen valtameren yllä tietämättä, pääseekö koskaan perille. Moore lainaa pitkiä pätkiä Lindberghin kirjoista We (1927) ja The Spirit of St. Louis (1953), joissa lentäjä käy läpi tunnelmiaan koneensa ohjaamossa. Kirjat olisi mielenkiintoista lukea: lainauksista välittyy yhtä aikaa harkitsevan pohdiskeleva ote ja miltei uskonnollinen hurmos lentämisen ihmeeseen. "Joskus lentäminen tuntuu liian jumalalliselta ihmisen saavutettavaksi", Lindbergh kirjoittaa ja jatkaa:
Will men fly through the air in the future without seeing what I have seen, without feeling what I have felt? Is that true of all things we call human progress - do the gods retire as science and commerce advance?
Lindbergh Spirit of St. Louisin vieressä 1927. (Wikipedia)

Näiden neljän lisäksi Moore esittelee liudan muita värikkäitä persoonia: Hollywoodin pioneerinaisen Mary Pickfordin, hyväuskoisen presidentti Warren G. Hardingin, autotehtailija Henry Fordin, nyrkkeilytähti Jack Dempseyn ja monta muuta. Kirja on täynnä mielenkiintoisia ihmiskohtaloita ja herkullisia yksityiskohtia, jotka valaisevat 1920-luvun Amerikan ominaisimpia ja erikoisimpia piirteitä.

Anything Goes pääsee saman tien vuoden suosikkikirjaehdokkaideni joukkoon (ja kansi suosikkikansien joukkoon!). Lukulistallani on myös muutama muu kirja, joilla olisi hyvä jatkaa aiheesta eteenpäin. Omassa hyllyssä odottavat jo F. Scott Fitzgeraldin This Side of Paradise, Fitzgeraldien ystävän Ernest Hemingwayn Nuoruuteni Pariisi, mediamoguli William Randolph Hearstin elämäkerta ja suomalaisnäkökulmaa tuomassa Olavi Paavolaisen matkakirja Nykyaikaa etsimässä. 

Osaatteko suositella muita kiehtovasta 1920-luvusta kertovia kirjoja?

Lucy Moore: Anything Goes - A Biography of the Roaring Twenties. Atlantic Books, 2009. (1. painos Atlantic Books, 2008.) 389 s. ISBN 978-1-84354-778. Saatu lahjaksi.

16. heinäkuuta 2011

Nostalgian jäljillä - apua kaivataan!

Kuva Järjellä ja tunteella -blogista.

Järjellä ja tunteella -blogin Susa aloitti jonkin aikaa sitten hauskan Nostalgian jäljillä -haasteen, jossa luetaan uudestaan vanhoja suosikkikirjoja. Haasteeseen ovat jo tarttuneet tai vähintään aikoneet tarttua ainakin Anna Elina, Kuutar, Sara, MorreHanna, Kirsi, Goldielai ja varmasti jokunen muukin - nämä mahtuivat hakutulosten ensimmäiselle sivulle.

Susa mainitsi haastepostauksessaan Tuija Lehtisen Vaniljasyndrooman. Kirja sai minunkin nostalgiatutkani värähtelemään, ja aloin miettiä muita teini- tai varhaisteini-iässä lukemiani kirjoja, joihin olisi hauska tutustua uudelleen. Jotkin seuraavista päätynevät siis tulevina kuukauksina haasteen suorituspisteiksi. Katsotaan, miten käy!

Nostalgisia nuortenkirjamuistoja:

Tuija Lehtinen: Vaniljasyndrooma (1990) - Kirja ei ehkä tehnyt minuun aivan maailmoja järisyttävää vaikutusta, mutta sen verran kuitenkin, että voisin ottaa uusintakierrokselle. Mielikuvani tarinasta on jotenkin hyvin, hm, murrosikäinen?

Jukka Parkkinen: Kaupungin kaunein lyyli (1986) - Tämä luettiin koulussa. En muistaakseni kamalasti pitänyt kirjasta, mutta jostain syystä se on kuitenkin jäänyt mieleen, ehkä höntihkön nimensä ansiosta. Muistan "lyylin" herättäneen hilpeyttä ja halveksuntaa yläasteen äikäntunneilla. (No, mikäpä ei herättäisi...)

Anna-Leena Härkönen: Häräntappoase (1984) - Äikäntuntikamaa tämäkin. En oikeastaan suhtaudu tähän kovin henkilökohtaisen nostalgisesti, mutta olisi kiinnostavaa lukea kotimaisen nuortenkirjallisuuden klassikko uudestaan aikuisiällä.

Anu Jaantila: Jenkkivuosi (1979), Dear Sanna (1980) ja Love, Sam (1983) - Tutustuin tähän sarjaan takaperoisesti, sillä luin ensimmäisenä kolmikon viimeisen kirjan eli Love, Samin. Totta puhuen en ole edes varma, olenko lukenut kahta ensimmäistä: luulen lukeneeni niistä toisen, mutten muista kumman. Joka tapauksessa Love, Sam yksinkin jäi mieleen hyvänä nuortenkirjana. Kirjassa oli lisäksi mainio kansi, oikea 80-luvun alun kuvitustaiteen helmi.

Maria Gripe: Vieras aikojen takaa (1981), Salaisuus varjossa (1982), ... ja metsän valkeat varjot (1984), Varjojen lapset (1986) ja Varjojen kätkö (1988) - En taaskaan ole ihan varma, mitkä näistä olen lukenut, luultavasti ainakin kolme ensimmäistä. Gripen kirjoista muistuu mieleen arvoituksellinen, vähän pelottavakin tunnelma. Tapahtuiko niissä jotain yliluonnollista vai mistä lienee ollut kyse?

Rauha S. Virtanen: Ruusunen (1968) ja Lintu pulpetissa (1972) - Ruususta on muisteltu Lukupiiri-blogissa heinäkuun kirjana. Minulle kirja on jäänyt vahvasti mieleen, ja lukupiirikeskustelun perusteella se vaikuttaa aikuislukijoihinkin. Linnun pulpetissa olin kokonaan unohtanut, kunnes Hannan mielenkiintoinen kirjoitus palautti kirjan mieleeni.

Astrid Lindgren: Riitta-Maija keventää sydäntään (1944) - Lindgreniltä voisin nostalgian nimissä lukea monta muutakin kirjaa, sillä useimpiin en ole palannut lapsuusvuosien jälkeen, mutta rajaan muistelun tällä kertaa nuortenkirjoihin. Tätä "Britt-Maria", Lindgrenin esikoisteosta, muistelen kesäisenä ja hilpeän ruotsalaisena.

Mary Marck: Eevan luokka (1917), Yhteiskoululaisia (1921), Luokan ikävin tyttö (1925) ym. - Vielä vanhempia tyttökirjoja. Mary Marckin kirjoissa viehätti niiden vanhanaikainen tunnelma. Henkilögalleria oli kaikissa kirjoissa aika samantapainen: mukana oli aina rauhallinen ja oikeamielinen sankaritar, hänen villikko ystävättärensä, vakavamielinen "luokan priimus" sekä pahatapainen mutta pohjimmiltaan hyväsydäminen raikulipoika.

Ja entäs nämä:

Edellä mainittujen lisäksi mieleeni tuli muutama muu kirja, joiden kohdalla minulla ole harmainta haisua sen kummemmin kirjan nimestä kuin kirjoittajastakaan. Siispä pyydän teiltä, laajasti sivistyneiltä lukijoiltani, apua kolmen mysteerikirjan jäljittämiseen.

Mysteerikirja 1 on luultavasti 90-luvulla ilmestynyt kotimainen nuortenkirja, jonka päähenkilö on 14-vuotias punahiuksinen Kirsikka. Kirsikka ihastuu muutamaa vuotta vanhempaan Joniin, mutta rakkauden tiellä on muun muassa Jonin interrail-matka tyttöystävänsä kanssa. (Jonin nimi ei ehkä ole Joni, mutta Kirsikka ainakin on Kirsikka. Kirsikka on myös kirjan kansikuvassa.)

Mysteerikirja 2 on luultavasti 80- tai 90-luvulla ilmestynyt amerikkalainen (varhais)nuortenkirja, joka kertoo kahdesta siskoksesta. Kirjan, tai mahdollisesti kirjasarjan, nimi on jotain sentapaista kuin "inhottava isosisko", ja tapahtumat pyörivät jotenkin siskon inhottavuuden - näin aikuisnäkökulmasta sisaruskateuden - ympärillä. Jompikumpi siskoista on nimeltään Shirley.

Mysteerikirja 3 on jälleen luultavasti 80- tai 90-luvulla ilmestynyt ruotsalainen (tai mahdollisesti suomenruotsalainen) nuortenkirja, jonka päähenkilön nimi on Ebba. Juonesta tulee mieleen jotain viritystä Ebban ja hänen poikapuolisen ystävänsä välillä. Pojan nimi saattaa olla jotenkin erikoinen.

Kuulostaako tutulta? Hauskaa, jos nämä kirjat muistuvat jonkun mieleen, mutta jos eivät, otan mielelläni vastaan vinkkejä muistakin nuortenkirjoista, jotka ovat saattaneet kuulua 90-luvulla teinivuosiaan eläneen lukutoukan repertuaariin. Ties mitä helmiä olen jo unohtanut!

13. heinäkuuta 2011

Hanna Tuuri: Irlantilainen aamiainen - Kertomuksia vihreältä saarelta

Kun suunnitelmissa on matka Irlannin nummille, Hanna Tuurin Irlantilainen aamiainen (2009) sopii lomanodotuslukemiseksi kuin nenä päähän. Olen vähän huono lukemaan varsinaisia matkaoppaita ennen matkaa - jotenkin osaan eläytyä niihin vasta paikan päällä - mutta tällaiset kevyet kirjoitukset elämänmenosta asianomaisella maailmankolkalla virittävät mukavasti tunnelmaan.

Hanna Tuuri muuttaa Luoteis-Irlantiin Mayon maakuntaan opiskelemaan puutarhanhoitoa huolimatta tuttavien varoituksista, että seudulla sataa aina. Kirjan kertomukset ovat tuokiokuvia elämästä syrjäisessä pikkukylässä nummien keskellä - jossa tosiaan sataa usein. Sää ja luonto ovat Tuurin kirjoituksissa keskeisessä osassa. Teksteistä huokuu kirjoittajan rakkaus vihreän saaren karuun kauneuteen.

Luonnon lisäksi kirjoituksissa kerrotaan arjen ilmiöstä ja sattumuksista uudessa asuinmaassa. Tuuri muun muassa tutustuu naapureihinsa, käy hammaslääkärissä, taistelee kylää terrorisoivaa kollikissaa vastaan ja ihmettelee Irlannin väestönlaskentajärjestelmää, joka pohjoismaiseen rekisteröinti-intoon tottuneelle vaikuttaa enemmän järjestelmättömyydeltä. Mukaan mahtuu myös mielenkiintoisia tiedonjyviä Irlannin historiasta. Minulle oli uutta esimerkiksi se, että Irlannissa oli ennen 1800-luvun nälänhätiä tuplasti enemmän asukkaita kuin nykyisin.

Tuurin kirjoitukset ovat vuoroin iloisen rupattelevia, vuoroin rauhallisen mietiskeleviä. Pidin kirjoittajan konstailemattomasta mutta silti kauniista ja elävästä tyylistä. Tuuri kuvailee elämää Irlannissa lämmöllä ja rakkaudella, muttei sorru tämän lajin teoksia joskus vaivaavaan yliromantisointiin tai ylieksotisointiin. Kirjan esipuheessa Tuuri kirjoittaa osuvasti, että uutena ja ulkopuolisena "huomaa erilaisen, joka muille on arkipäiväistä ja tavallista. Vasta totuttuaan käsittää sen syyt. Kun alkaa ymmärtää, alkaa kotiutua."

Kirjan esipuhe on kirjoitettu kesällä 2008 - muutamaa kuukautta ennen Irlantiin pahasti iskenyttä talouskriisiä. Olisi mielenkiintoista tietää, miten nyt jatkuisi Tuurin kuvaus Irlannin muutoksesta sillä välillä, kun hän 1990-luvun alussa vieraili maassa ensimmäisen kerran ja kun hän vuonna 2004 asettui sinne asumaan:
Irlanti oli muuttunut 14 vuoden aikana. Dublinin jokirannan roskaiset tontit oli rakennettu, keskusta täyttynyt moderneista toimistorakennuksista. Kerjäläislasten ja nurkissa seisoskelevien työttömien sijaan kaduilla kiirehtivät liikemiehet ja jakkupukuiset toimistotytöt. Maa oli rikastunut, sen keskiluokka oli 1990-luvun nousukauden vaurastuttama. Enää ei surtu, mistä löytyisi raha lasten kenkiin, koulupukuihin tai vain jokapäiväiseen ruokaan. Nyt osteltiin oliivilehtoja Espanjasta ja ylellisiä loma-asuntoja Dubaista. Amerikkaan ei tarvinnut lähteä piikomaan, sen sijaan tuntui olevan itsestään selvää, että perheen viikkosiivouksen hoiti palkattu puolalaistyttö.
Tuuri on kirjoittanut Irlannin innoittamana kaksi muutakin kirjaa, matkakirjan Vihreän saaren puutarhoissa (2010) ja romaanin Orapihlajapiiri (2011). Lainasin jälkimmäisen jo kirjastosta jatkaakseni matkavalmistelufiilistelyä. Korviketta aidoille irlantilaisille aamiaisille!

Kirjasta ovat kirjoittaneet myös ainakin Ina, Lumiomena ja Kirjavinkkien Paula.

Hanna Tuuri: Irlantilainen aamiainen - Kertomuksia vihreältä saarelta. Otava, 2010. (1. painos Otava, 2009.) 157 s. ISBN 978-951-1-24504-9. Saatu lahjaksi.

10. heinäkuuta 2011

Gilbert Sinoué: L'enfant de Bruges

Gilbert Sinouén romaani L'enfant de Bruges (1999) kuulosti takakannen perusteella lupaavalta. Brugge vuonna 1441: Taidemaalari Jan Van Eyck kuiskaa ottopojalleen salaisuuden, joka johdattaa nuorukaisen arvoituksellisen salaliiton jäljillä Flanderin sumuisista maisemista renessanssiin heräävään Italiaan...

Yritin kovasti pitää kirjasta, koska sen aihe ja miljöö kuulostivat niin vetäviltä. Kuinka voisin olla ihastumatta, kun tarjolla on taidetta, historiaa, arvoituksia ja ehkä jopa koskettava kasvutarina! Odotukset olivat korkealla ehkä siksikin, että pidin aikoinaan kovasti Tracy Chevalierin Tytöstä ja helmikorvakorusta, ja odotin tältä kirjalta kai samantapaista herkkää flaamilaista taide-elämystä. Chevalierin kuvaamiin pieniin eleisiin verrattuna Sinouén kirjassa tapahtuu paljon kaikenlaista, mutta tunnelman intensiivisyydessä tämä taiteilijakuvaus jäi Chevalierin hahmotteleman Vermeerin varjoon.
 
Jan Van Eyck: Arnolfinin perhe (Wikipedia)
Sinoué maalailee kyllä värikkäästi 1400-luvun Euroopan kulttuurikuohuja. Mukana vilahtelee Van Eyckin lisäksi muitakin taidehistoriasta tuttuja nimiä: Donatello, Brunelleschi, Ghiberti... Fiktiota renessanssin taiteilijoiden edesottamuksista ja 1400-luvun elämästä ylipäätään oli ihan hauska lukea. On mielenkiintoista miettiä, miten erilaiselta maailma näytti, kun lännessä valtameren takana näytti olevan pelkkää merta ja kirjojen "koneellinen painaminen" oli uusi kohahduttava ajatus.

Historiassa minua jaksaa aina hämmästyttää se, miten vaivalloista elämän täytyi meidän oloihimme verrattuna olla ja miten taidokasta ja hienostunutta käsityötä, taidetta ja arkkitehtuuria aika silti tuotti. Mukavuudenhalu varmasti kasvaa samaa tahtia arjen varustetason kanssa, mutta minusta ei kyllä olisi luomaan mestariteoksia ilman sähkövaloa ja sisävessaa...

Kiehtovasta ajankuvasta huolimatta jotain lukuelämyksestä jäi puuttumaan. Sinoué tuntui ryntäilevän juonenkäänteestä toiseen ilman, että jaksoin oikein innostua kirjan henkilöistä tai heidän kohtaloistaan. Mietin, oliko vaikutelmaan syynä Sinouén käyttämä kaikkitietävä kertojanääni, joka hyppi jotenkin ulkokohtaisesti henkilöstä toiseen sukeltamatta kovin perusteellisesti kenenkään pään sisään. "Jännittävät" kohdatkin tuntuivat vähän kömpelöiltä "yhtäkkiä nurkassa vilahti tumma varjo" -säikyttelyiltä.

Rasittavinta kirjassa oli teennäinen dialogi, joka tuon tuostakin heitti minut ulos kirjan maailmasta. Keskustelujen sisältö oli kiusallisen usein "kuten hyvin tiedät" -tyyliä eli henkilöt oli lukijan informoimistarkoituksessa pantu selittämään toisilleen asioita, joiden pitäisi olla heille itsestäänselvyyksiä. Kuuluisa taidemaalari kertoo ystävälleen olevansa kuuluisa taidemaalari, ja firenzeläinen pankkiiri selittää toiselle firenzeläiselle pankkiirille, miten Firenzen pankkijärjestelmä toimii. Tai "täällä Bruggessa, jossa nyt olemme..." Äh! Olkaa sitten, älkääkä selittäkö!

Sinoué näkyy kirjoittaneen yhteensä parikymmentä historiallista romaania, joiden joukossa on Wikipedian mukaan monta bestselleriä. Ilmeisesti miehellä on sitten oma vankka ihailijakuntansa. Minuun tyyli ei ainakaan tässä kirjassa oikein iskenyt, mutta ei kirjaa aivan lytätäkään voi: oli siinä sentään taidetta, historiaa, arvoituksia ja jonkinlainen kasvutarinakin.

Gilbert Sinoué: L'enfant de Bruges. Gallimard, 2002 (Collection Folio °3347). (1. painos Gallimard, 1999.) 437 s. ISBN 2-07-041737-9. Ostettu käytettynä.

7. heinäkuuta 2011

Juhani Aho: Yksin

Juhani Aho kalassa vuonna 1912. (Wikipedia)
Juhani Ahon Yksin (1890) olisi sopinut hyvin eiliseen Eino Leinon eli runon ja suven päivään, vaikka proosaa onkin. "Ja valvoessani valoisan kesäisen yön minulle osoitetussa yliskamarissa, minä tulen vakuutetuksi siitä, että tämä hieno tunne, tämä melkein henkinen rakkaus, että se on se, joka oikeuttaa minun saamaan hänet", tuumaa pienoisromaanin minäkertoja unelmiensa naisen ullakolla. Mikä sen runollisempaa kuin lemmentuska kesäyössä!

Lemmentuskaa tarinassa riittää. Yksin kertoo vanhenevasta aikamiespojasta, joka hullaantuu itseään viisitoista vuotta nuorempaan tyttöön - ystävänsä pikkusiskoon - ja odottaa epätoivoisena tunteilleen vastakaikua. Sitä ei kuulu, sillä tuo ihana olento, jolla on "hienot kasvot, puhdas profiili ja kihara korvan juuressa" ei valitettavasti suhtaudu mieheen unelmiensa prinssinä, vaan pikemminkin vanhana setänä. Mies tulee torjutuksi, ja runolliset suvipäivät tytön perheen kesäpaikassa vaihtuvat yksinäisiin öihin ensin Helsingin juottoloissa ja sitten Pariisissa, jonne päähenkilö matkaa talveksi.

Dramaattisten tunnekuohujen lisäksi kirjan parasta antia ovat ehdottomasti tapahtumapaikat. Aho kuvaa 1800-luvun lopun elämää maalla ja kaupungissa riemastuttavan elävästi. Tällaista oli kauniina kesäpäivänä Helsingin keskustassa:
Mikä sunnuntai kuumassa kaupungissa, joka on käynyt melkein tyhjäksi! Kuinka minua nyt inhoittaa Esplanadi, täynnä kisällejä, kaartilaisia ja piikoja. Ja kuinka hermostuttaa tuo iänkaikkinen torvien räminä Kappelin edustalla, josta on mahdoton päästä kulkemaan ohi. Harhailen Eteläsatamassa ja joudun kävelyilläni Katajanokan nenään. Istun siellä kauan aikaa katsellen merta, jonka pinnalla piirtelevät purjeveneet jostain syystä tekevät mieleni yhä surullisemmaksi. Ja kun höyrylaiva, täynnä huviretkeilijöitä, poistuu ulapalle liehuvine lippuineen, en minä jaksa enää olla, vaan menen takaisin kaupunkiin.
Kun Helsinki vaihtuu Pariisiin, merimaisemien tilalle tulee suurkaupungin humina täynnä "katukauppiasten kimeitä huutoja, kavioitten jytinää puiseen katuun, piiskain räiskettä ja ohikulkevan raitiovaunun torven toitahdusta". Vieraan kielen porina "tärisyttää veriä" ja öisinkin kaupunki "sohisee, välistä paukkuu, kirahtaa ja ulvahtelee, niinkuin ahdistaisi sitä alinomainen tuska". Sähköllä valaistut uudet bulevardit kuhisevat elämää. (Tosiaan, Ahon aikaan Haussmannin bulevardit olivat vasta parikymmentä vuotta vanhoja!)
Liikkuvain ikkunain läpi näkyen alkaa ohitseni vilistä palanen Pariisia. Kahviloita, joiden laseihin ja suuriin seinäpeileihin kuvastuu katu ihmisineen, tämä raitiovaunu ja bulevardin puut. Isoilla ilmoituksilla kirjailtuja seiniä. Kirjavia sanomalehtikioskeja. Raitioasema, missä seisoo musta ryhmä odottavia, pyrkien mukaan. Kadunkulmassa vartioivan poliisin totiset kasvot. Uusi avonainen paikka, jonka keskestä pursuaa suihkulähde. Yht'äkkiä uusi bulevardi, mustanaan ihmisiä ja ajopelejä, huveten ja kaueten kaukaisuuteen. Ja kaikkialla noita korkeita kivisiä huoneita, kohoten kuin vuoreen hakatut kalliotemppelit, yksinkertaisia ja arvokkaita, ja rautaisilla balkongeilla kaulustettuja, niinkuin harmaapukuinen nainen hienoleikkeisellä harsolla.
Erityisen herkullisia ovat kuvaukset, joissa Aho vertaa ulkomaan ihmeitä kotimaan tuttuun luontoon. Leipomon patongit ovat "solakoita valkoleipiä, pitkiä ja paksuja kuin koivuiset halot" ja Eiffel-torni on "kuin kukkalatva korpikuusi". Vieras ja vaarallinen Pariisi on kirjassa kaikin tavoin vastakohta elämälle kauas jääneessä Suomessa. Päähenkilö vuoroin haltioituu suuren maailman ihmeistä - matkan tarkoituksena on muun muassa tutustua maailmannäyttelyyn, joka on "kouhallaan kaiken maailman kalleuksia" - ja vuoroin kaihoaa kotiin. Ahon kuvaukset matkalaisen yksinäisyydestä ovat aika riipaisevia:
Olen kuin rikka tuulen vietävänä. Kauhean pieni ja mitättömän vähäpätöinen. Kotona olin kuitenkin jotain, edes ratas koneistossa. Täällä tunnun kokonaan irtonaiselta, joka milloin tahansa voisi kaipauksetta pudota tiepuoleen.
Ihastus Suomeen jääneeseen suloiseen, viattomaan Annaan jäytää miehen mieltä Pariisissakin, mutta kirkasotsainen rakkaus tuppaa välillä hautautumaan suurkaupungin kiihkeän sykkeen alle. Kun suomalainen sanomalehti tuo jouluaattona tiedon Annan tuoreesta kihlauksesta, uutisesta murtunut päähenkilö ajautuu pahamaineiseen Moulin Rougeen ja sieltä tuntemattoman ilotytön hoteisiin. Tämä "pornografinen" sisältö kuohutti aikalaislukijoita siinä määrin, että kirjasta tuli ilmestymisaikanaan jonkinasteinen skandaali. Salla on lukenut kirjasta esipuheella varustetun SKS:n painoksen, jossa referoidaan kriitikkojen tuohtuneita kommentteja kirjan turmeltuneisuudesta.

Prostituution lisäksi kirjassa käsittääkseni kohautti sekin, että Suomen pienet kulttuuripiirit löysivät kirjan päähenkilöille vaivatta tosielämän esikuvat. Järnefeltien perheen seurassa viihtynyt Aho nimittäin pihkaantui perheen nuoreen Aino-tyttäreen, mutta kilpakosija Jean Sibelius vei voiton. Voin kyllä kuvitella tapahtumien kaunokirjallisen version herättäneen hämmennystä, vaikkei kirja sinänsä nykylukijan silmin kovin "pornografinen" olekaan.

Salla kirjoitti blogissaan Yksin ja Papin rouvan luettuaan osuvasti Juhani Ahon kertojanäänestä: siitä, miten voimakkaasti tekstistä tuntuu kaikuvan kirjailijan oma luonne ja ajattelumaailma. Olen aiemmin lukenut Aholta vain Rautatien, ja siitä on jo niin kauan, että mielikuva kirjasta on hyvin hämärä, mutta Yksin-pienoisromaanin perusteella mieli tekee tarttua muihinkin miehen teoksiin. Ahon kerronta on jotenkin niin elävää ja välitöntä, että sitä lukiessa tuntuu kuin katselisi vierestä miten mies suhertaa muistiinpanoja katukahvilassa tai kuin istuisi rupattelemassa hänen kanssaan piipunsavussa takkatulen ääressä.

Juhani Aho: Yksin. WSOY, 1920 (1. painos WSOY, 1890). Ladattu Project Gutenbergin sivuilta.