7. heinäkuuta 2011

Juhani Aho: Yksin

Juhani Aho kalassa vuonna 1912. (Wikipedia)
Juhani Ahon Yksin (1890) olisi sopinut hyvin eiliseen Eino Leinon eli runon ja suven päivään, vaikka proosaa onkin. "Ja valvoessani valoisan kesäisen yön minulle osoitetussa yliskamarissa, minä tulen vakuutetuksi siitä, että tämä hieno tunne, tämä melkein henkinen rakkaus, että se on se, joka oikeuttaa minun saamaan hänet", tuumaa pienoisromaanin minäkertoja unelmiensa naisen ullakolla. Mikä sen runollisempaa kuin lemmentuska kesäyössä!

Lemmentuskaa tarinassa riittää. Yksin kertoo vanhenevasta aikamiespojasta, joka hullaantuu itseään viisitoista vuotta nuorempaan tyttöön - ystävänsä pikkusiskoon - ja odottaa epätoivoisena tunteilleen vastakaikua. Sitä ei kuulu, sillä tuo ihana olento, jolla on "hienot kasvot, puhdas profiili ja kihara korvan juuressa" ei valitettavasti suhtaudu mieheen unelmiensa prinssinä, vaan pikemminkin vanhana setänä. Mies tulee torjutuksi, ja runolliset suvipäivät tytön perheen kesäpaikassa vaihtuvat yksinäisiin öihin ensin Helsingin juottoloissa ja sitten Pariisissa, jonne päähenkilö matkaa talveksi.

Dramaattisten tunnekuohujen lisäksi kirjan parasta antia ovat ehdottomasti tapahtumapaikat. Aho kuvaa 1800-luvun lopun elämää maalla ja kaupungissa riemastuttavan elävästi. Tällaista oli kauniina kesäpäivänä Helsingin keskustassa:
Mikä sunnuntai kuumassa kaupungissa, joka on käynyt melkein tyhjäksi! Kuinka minua nyt inhoittaa Esplanadi, täynnä kisällejä, kaartilaisia ja piikoja. Ja kuinka hermostuttaa tuo iänkaikkinen torvien räminä Kappelin edustalla, josta on mahdoton päästä kulkemaan ohi. Harhailen Eteläsatamassa ja joudun kävelyilläni Katajanokan nenään. Istun siellä kauan aikaa katsellen merta, jonka pinnalla piirtelevät purjeveneet jostain syystä tekevät mieleni yhä surullisemmaksi. Ja kun höyrylaiva, täynnä huviretkeilijöitä, poistuu ulapalle liehuvine lippuineen, en minä jaksa enää olla, vaan menen takaisin kaupunkiin.
Kun Helsinki vaihtuu Pariisiin, merimaisemien tilalle tulee suurkaupungin humina täynnä "katukauppiasten kimeitä huutoja, kavioitten jytinää puiseen katuun, piiskain räiskettä ja ohikulkevan raitiovaunun torven toitahdusta". Vieraan kielen porina "tärisyttää veriä" ja öisinkin kaupunki "sohisee, välistä paukkuu, kirahtaa ja ulvahtelee, niinkuin ahdistaisi sitä alinomainen tuska". Sähköllä valaistut uudet bulevardit kuhisevat elämää. (Tosiaan, Ahon aikaan Haussmannin bulevardit olivat vasta parikymmentä vuotta vanhoja!)
Liikkuvain ikkunain läpi näkyen alkaa ohitseni vilistä palanen Pariisia. Kahviloita, joiden laseihin ja suuriin seinäpeileihin kuvastuu katu ihmisineen, tämä raitiovaunu ja bulevardin puut. Isoilla ilmoituksilla kirjailtuja seiniä. Kirjavia sanomalehtikioskeja. Raitioasema, missä seisoo musta ryhmä odottavia, pyrkien mukaan. Kadunkulmassa vartioivan poliisin totiset kasvot. Uusi avonainen paikka, jonka keskestä pursuaa suihkulähde. Yht'äkkiä uusi bulevardi, mustanaan ihmisiä ja ajopelejä, huveten ja kaueten kaukaisuuteen. Ja kaikkialla noita korkeita kivisiä huoneita, kohoten kuin vuoreen hakatut kalliotemppelit, yksinkertaisia ja arvokkaita, ja rautaisilla balkongeilla kaulustettuja, niinkuin harmaapukuinen nainen hienoleikkeisellä harsolla.
Erityisen herkullisia ovat kuvaukset, joissa Aho vertaa ulkomaan ihmeitä kotimaan tuttuun luontoon. Leipomon patongit ovat "solakoita valkoleipiä, pitkiä ja paksuja kuin koivuiset halot" ja Eiffel-torni on "kuin kukkalatva korpikuusi". Vieras ja vaarallinen Pariisi on kirjassa kaikin tavoin vastakohta elämälle kauas jääneessä Suomessa. Päähenkilö vuoroin haltioituu suuren maailman ihmeistä - matkan tarkoituksena on muun muassa tutustua maailmannäyttelyyn, joka on "kouhallaan kaiken maailman kalleuksia" - ja vuoroin kaihoaa kotiin. Ahon kuvaukset matkalaisen yksinäisyydestä ovat aika riipaisevia:
Olen kuin rikka tuulen vietävänä. Kauhean pieni ja mitättömän vähäpätöinen. Kotona olin kuitenkin jotain, edes ratas koneistossa. Täällä tunnun kokonaan irtonaiselta, joka milloin tahansa voisi kaipauksetta pudota tiepuoleen.
Ihastus Suomeen jääneeseen suloiseen, viattomaan Annaan jäytää miehen mieltä Pariisissakin, mutta kirkasotsainen rakkaus tuppaa välillä hautautumaan suurkaupungin kiihkeän sykkeen alle. Kun suomalainen sanomalehti tuo jouluaattona tiedon Annan tuoreesta kihlauksesta, uutisesta murtunut päähenkilö ajautuu pahamaineiseen Moulin Rougeen ja sieltä tuntemattoman ilotytön hoteisiin. Tämä "pornografinen" sisältö kuohutti aikalaislukijoita siinä määrin, että kirjasta tuli ilmestymisaikanaan jonkinasteinen skandaali. Salla on lukenut kirjasta esipuheella varustetun SKS:n painoksen, jossa referoidaan kriitikkojen tuohtuneita kommentteja kirjan turmeltuneisuudesta.

Prostituution lisäksi kirjassa käsittääkseni kohautti sekin, että Suomen pienet kulttuuripiirit löysivät kirjan päähenkilöille vaivatta tosielämän esikuvat. Järnefeltien perheen seurassa viihtynyt Aho nimittäin pihkaantui perheen nuoreen Aino-tyttäreen, mutta kilpakosija Jean Sibelius vei voiton. Voin kyllä kuvitella tapahtumien kaunokirjallisen version herättäneen hämmennystä, vaikkei kirja sinänsä nykylukijan silmin kovin "pornografinen" olekaan.

Salla kirjoitti blogissaan Yksin ja Papin rouvan luettuaan osuvasti Juhani Ahon kertojanäänestä: siitä, miten voimakkaasti tekstistä tuntuu kaikuvan kirjailijan oma luonne ja ajattelumaailma. Olen aiemmin lukenut Aholta vain Rautatien, ja siitä on jo niin kauan, että mielikuva kirjasta on hyvin hämärä, mutta Yksin-pienoisromaanin perusteella mieli tekee tarttua muihinkin miehen teoksiin. Ahon kerronta on jotenkin niin elävää ja välitöntä, että sitä lukiessa tuntuu kuin katselisi vierestä miten mies suhertaa muistiinpanoja katukahvilassa tai kuin istuisi rupattelemassa hänen kanssaan piipunsavussa takkatulen ääressä.

Juhani Aho: Yksin. WSOY, 1920 (1. painos WSOY, 1890). Ladattu Project Gutenbergin sivuilta.

6 kommenttia:

  1. Ihana arvio! Pitänee joskus voittaa pelkonsa, ja tarttua vanhaan suomalaisen miehen kirjaan :D Nauratti tuo "pornografia"-juttu, uskon kyllä että nykymittapuulla siinä ei hirveästi pornoa ole... :D

    VastaaPoista
  2. Ihana arvio tosiaan ja aivan ihanan kuuloinen kirjakin! Olen varma, että ihastuisin tähän kirjaan, ihastuin jo. Kiitos hyvästä kirjoituksesta ja kirjavinkistä. :)

    VastaaPoista
  3. Minäkin kehun hyvää tekstiäsi! Pidän kovasti Yksin-pienoisromaanista, vaikka rakkain Ahon teos minulle taitaa olla kaksikko Papin tytär & Papin rouva.

    VastaaPoista
  4. Oi, ihana teksti. Juhani Aho on kyllä erikoinen kirjailijapersoonallisuus. Itse haluaisin juhlavuoden kunniaksi perehtyä hänen tuotantoonsa ja elämäänkin paremmin, ja tästä on hyvä aloittaa. Kiitos Luru!

    VastaaPoista
  5. Kiitos kiitoksista! Juhlavuotta en ollut edes hoksannut, mutta siinäpä hyvä lisäsyy tutustua Ahon tuotantoon. Juhani Ahon seuran sivuilla näkyy olevan mielenkiintoisia kirja- ja linkkivinkkejä teemavuoden varrelle: http://www.juhaniahonseura.fi/juhlavuosi/

    VastaaPoista