30. marraskuuta 2012

Mitä luin marraskuussa


Marraskuussa olen ehtinyt lukea harmillisen vähän. Blogissakin kuukausi on mennyt lähinnä lokakuun lukemisten tuumailuun.

So American -suoritukset jatkuivat Henry Jamesin Washingtonin aukiolla. 1800-luvun newyorkilaishienoston tavat viehättivät jälleen, vaikka mieleenpainuvammin niiden maailmaan minut vei kesällä Edith Whartonin Viattomuuden aika. Seuraavassakin lukemassani amerikkalaisessa kirjassa liikuttiin New Yorkissa ja venkoiltiin pariutumisen kanssa, mutta nyt nykyajassa: Melissa Bankin Nyt nappaa! täytti odotukseni laadukkaasta ”sinkkukirjallisuudesta” (blääh, mikä termi, eikä tee oikeutta kirjalle). Ja jos nyt aasinsiltoja rakennellaan, niin New York ja nuoren naisen ihmissuhdehuolet olivat tärkeässä osassa myös Riikka Pulkkisen Vieraassa, joka oli minulle Pulkkisen kirjoista tähän asti paras.

Seikkailin myös mielikuvitusmaailmoissa. Leena Krohnin Tainaronin kiehtovalla hyönteisuniversumilla vastasin Ota riski ja rakastu kirjaan -haasteeseen ja korkkasin Lukudiplomi-haasteen. L. Frank Baumin lastenkirjaklassikko Ihmemaa Oz tarjosi mielikuvituksen juhlaa ja sympaattisia elämänviisauksia. Lastenkirjarintamalta luin So American -haasteeseen myös Mark Twainin Tom Sawyerin seikkailut, ja parhaillaan kesken on sen jatko-osa Huckleberry Finnin seikkailut. Sen kuunteluolosuhteita ehdin jo valottaa matkalukemisteemaisissa vastauksissani Paulalta saamaani blogihaasteeseen.

Lukukuun päätti rentouttava tuokio Katja Kallion Tyyppien seurassa. Rentouttavaa lukemista kaipaan edelleen, sillä marraskuu tuntuu kovin pitkältä ja pimeältä. Onneksi pian on joulu!

Tunnelmallisia kaamoslukuja kaikille!

29. marraskuuta 2012

Katja Kallio: Tyypit


Kiitos, Katja Kallio! Juuri tällaista luettavaa kaipasin työkiireiden sävyttämään (kirjoitin ensin väsyttämään, mikä olisi ollut sopiva sana sekin) marraskuuhun.

Tykästyin kesällä Kallion Elokuvamuisti-kokoelman kolumneihin, ja samaa letkeän humoristista otetta tarjosi myös tämä Tyypit (2004). Kyseessä on siis kokoelma lyhyitä kirjoituksia elämän varrella vastaan tulevista tyypeistä, sellaisista kuin Italialainen poikaystävä, Synnytyssairaalaystävä, Bohemian Lover tai Terapeutti.

Jutut ovat hauskoja: niistä tunnistaa kaikenlaisia itse koettuja ja muilta kuultuja hassuja tapoja olla, toimia ja suhtautua kanssaihmisiin. Kirja ei tarjoa käänteentekeviä oivalluksia, mutta Kallio kirjoittaa jotenkin niin mukavan rennolla otteella, että kliseetkin viihdyttävät. Pidän Kallion huumorissa kovasti myös siitä, että sukkeluuksien lomaan limittyy vaivihkaa myös vakavampia huomioita ihmiselämän kulusta.
Saattaa tuntua kummalliselta ajatella, että oma Äiti muistaa kaikkea tällaista mistä itsellä ei ole enää aavistustakaan. Itse on tutustunut Äitiin oikeasti vasta teini-iän jälkeen, sillä lapsi on itsekeskeinen kuin aurinko ja paistaa armotta suoraan Äitiin, ja yleensä Äidin oma olemus piiloutuu pitkäksi aikaa Äidin selän taakse kuin varjo. Vähitellen varjo sitten siirtyy varovasti sivummalle nähtäväksi ja silloin alkaa erottaa millainen ihminen Äiti oli silloin kun hän ei vielä ollut Äiti.
Tyypit ei ehkä ilahduttanut minua aivan yhtä paljon kuin Elokuvamuisti, mutta varsin viihdyttävän välipalan tämäkin kirja tarjosi. Seuraavaksi lienee paikallaan lukea myös Kallion romaaneja.

Tyypeistä ovat lukeneet myös ainakin Cathy, Minna ja Marja.

Katja Kallio: Tyypit. Otava, 2004. Kansi: Pentti Otsamo. 137 s. ISBN 951-1-19321-X. Lainattu kirjastosta.

21. marraskuuta 2012

Mark Twain: The Adventures of Tom Sawyer (Lukudiplomi-haaste)

Kirjan kuvitusta. (Project Gutenberg)
Ihmemaa Ozin jatkoksi lisää amerikkalaista lastenkirjallisuutta: Mark Twainin The Adventures of Tom Sawyer (1876) eli Tom Sawyerin seikkailut.

Kuuntelin kirjan äänikirjana, ja aluksi meinasin lopettaa kuuntelun saman tien, sillä lukija oli sama kuin Setä Tuomon tuvassa, jonka parissa tunsin jo saaneeni hänen äänestään tarpeekseni. No, eipä tuo kauan häirinnyt, ja oikeastaan oli ihan hauskaakin jatkaa seikkailuja 1800-luvun etelävaltioissa tutussa seurassa.

Ihmemaa Ozin kohdalla kirjoitin kirjan esipuheesta, jossa kirjailija selvittää tarkoitusperiään. Sellainen löytyy tästäkin. Twain kirjoittaa näin: ”Although my book is intended mainly for the entertainment of boys and girls, I hope it will not be shunned by men and women on that account, for part of my plan has been to try to pleasantly remind adults of what they once were themselves, and of how they felt and thought and talked, and what queer enterprises they sometimes engaged in.”

Nämä ”queer enterprises” ovat monenmoisia poikain kepposia. Tom on seikkailunhaluinen viikari, joka haluaisi olla merirosvo tai lainsuojaton, mutta jonka on pakko käydä koulua ja pestä korvantauksensa. Tom välttelee näitä ikäviä velvollisuuksia miten parhaiten taitaa, seuranaan muita kylän poikia ja tyttöjäkin joskus. Tomin tovereista mieleenpainuvin on huoleton Huckleberry Finn, jonka Twain nosti päähenkilöksi kirjan jatko-osassa eli Huckleberry Finnin seikkailuissa.

Esipuheestakin käy ilmi, että vaikka Twain kertoo Tomin seikkailuista kymmenvuotiaan elämään innolla eläytyen, näkökulma kirjassa on kultaisia poikavuosia muistelevan aikuisen. Paikoin Twain kommentoi Tomin ja kumppaneiden ajatuksia ja puuhia melkein irvaillen, vaikkakin aina hyväntahtoisesti: ”There comes a time in every rightly-constructed boy's life when he has a raging desire to go somewhere and dig for hidden treasure. This desire suddenly came upon Tom one day.”

Kepposten ja koiruuksien lomaan punoutuu myös jännittävämpi seikkailujuoni, jossa Tom saa vihiä pahamaineisen Intiaani-Joen synkistä puuhista, mistä seuraa vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Poliittisesti korrekti nykylukija vaivaantuu hieman kirjan tavasta kuvailla kylän toisen luokan kansalaisia, ”injuneita” ja ”niggereitä”. Orjuus on Tom Sawyerin maailmassa vielä pulmatonta arkipäivää.

Osallistun kirjalla So American -haasteeseen ja Lukudiplomi-haasteeseen.

LUKUDIPLOMITEHTÄVÄ 2/10

Kirjatarjotin: Sinuhen Ihmisiä-kirjatarjotin
Kirjailija: Mark Twain
Kirja: Tom Sawyerin seikkailut

Tehtävä (7. lk): 2. Laadi esittelyteksti päähenkilöstä ystäväkirjaan.
  1. Nimi: Thomas Sawyer
  2. Syntymäpäivä ja -vuosi: noin 11 vuotta sitten
  3. Kotipaikka: St. Petersburg, Missouri
  4. Lempinimet: Tom Sawyer, merirosvonimeltään Musta Kostaja
  5. Silmien ja hiusten värit: värillä ei väliä, hiukset kiharat (yäk, ällön tyttömäistä!)
  6. Perheenjäseneni: Polly-täti ja Sid-velipuoli
  7. Kouluni: tylsääää!
  8. Harrastukseni: aarteenetsintä
  9. Mieluisin TV-ohjelma: jaa mikä?
  10. Paras lukemani kirja: tylsääää!
  11. Hauskin kouluaine: välitunnit 
  12. Lempiruokani: itse pyydystetty ja nuotiolla paistettu kala
  13. Inhoan: pyhäkoulua
  14. Minusta tulee isona: merirosvo tai Robin Hood
  15. Hartain toiveeni: olla lainsuojaton ja tulla rikkaaksi
(Ystäväkirjan kysymykset lainasin täältä.)

P.S. Nippelitieto: Tom Sawyerin seikkailut on tiettävästi maailman ensimmäinen kirjoituskoneella kirjoitettu kirja!

Mark Twain: The Adventures of Tom Sawyer. 1876. Ladattu LibriVox-äänikirjana ja Project Gutenbergistä.

18. marraskuuta 2012

L. Frank Baum: The Wonderful Wizard of Oz (Ihmemaa Oz)

Ensimmäinen painos. (Wikipedia)
Lukuhaasteet ovat siitä hauskoja, että ne innostavat lukemaan kirjoja, joista olen periaatteessa laiskasti kiinnostunut, mutta joita en kuitenkaan välttämättä tulisi koskaan lukeneeksi ilman pientä yllytystä.

Viime vuonna Totally British -haaste innosti minut tutustumaan esimerkiksi sellaisiin brittiläisen lastenkirjallisuuden klassikoihin kuin Viidakkokirja, Peter Pan ja Liisa Ihmemaassa. Kokemus oli mielenkiintoinen: tarinat tuntuivat tutuilta, mutta onnistuivat silti yllättämään. Viidakkokirja ja Peter Pan esimerkiksi olivat vähemmän lällyjä kuin olin kuvitellut, Liisa taas vielä absurdimpi kuin odotin.

Lastenkirjaklassikot ovat minusta tällaisten haasteiden tiimoilta mielenkiintoista luettavaa juuri siksi, että niihin viitataan muissa kirjoissa tai populaarikulttuurin tuotteissa niin usein, että ne luulee tuntevansa, vaikkei olisikaan lukenut alkuperäistä teosta. Omia kuvitelmia kirjasta on hauska peilata siihen, mitä kansien välistä itse asiassa löytyy. Ajattelen myös, että lastenkirjoissa tietyn kulttuuripiirin ja aikakauden arvot tulevat esiin ikään kuin kiteytyneinä: lastenkirjat kertovat, mitä me aikuiset haluamme maailmasta lapsille kertoa, ja samalla jotain meistä itsestämme.

Päätin siis lukea lastenkirjoja myös So American -haasteen tiimoilta, vaikkei haasteessa virallisesti niille omistettua kategoriaa olekaan. Amerikkalaisia lastenkirjaklassikoita tulee minulle lonkalta mieleen vähemmän kuin englantilaisia, mutta osviittaa antaa esimerkiksi Yhdysvaltain kongressin kirjaston lista ”kirjoista, jotka muovasivat Amerikkaa”. Siltä löytyy suomalaisillekin lukijoille tuttuja teoksia, esimerkiksi Pikku naisia tai Huckleberry Finnin seikkailut, mutta myös meillä tuntemattomampia kirjoja, kuten Charlotte's Web, The Cat in the Hat tai Goodnight Moon.

Listalta ensimmäisenä innostuin L. Frank Baumin kirjasta The Wonderful Wizard of Oz (1900). Kirja on suomennettu useampaankin kertaan ainakin nimillä Oz-maan taikuri (1977), Ozin velho (1985) ja Ihmemaa Oz (2001). Monille tuttu on varmasti Judy Garlandin tähdittämä elokuvaversio, jota minä en harmikseni ole nähnyt, ja elokuvasta tietysti tämä kappale (kuten näkyy, kuvassa ei ole Judy Garland, mutta tämä havaijilaistulkinta ei ole ollenkaan hullumpi!):


Kirja valloitti minut heti esipuheellaan. Siinä Baum harmittelee, että vanhat Grimmin ja Andersenin sadut ovat täynnä muka opettavaisia vertahyytäviä raakuuksia, ja julistetaan, että ”The Wonderful Wizard of Oz was written solely to please children of today. It aspires to being a modernized fairy tale, in which the wonderment and joy are retained and the heartaches and nightmares are left out.” Lähtökohta on sympaattinen, ja Ihmemaa Oz onnistuu tavoitteessaan mainiosti: se on täynnä mielikuvitusta ja hyvää tuulta, hassuja hahmoja ja vauhdikasta menoa. Kasvattavaksikin kirjaa voisi kyllä sanoa, mutta opettavaisuus ei kumpua pelottelusta, vaan hyväsydämisistä seikkailuista, joissa aiheena on esimerkiksi toisten auttaminen ja omien pelkojensa voittaminen.

Seikkailu alkaa, kun pyörremyrsky tempaisee Dorothyn perheen talon irti Kansasin preerialta ja viskaa tytön ihmeelliseen Oz-maahan. Kotiinpaluukeinoa etsiessään Dorothy saa matkakumppaneikseen Pelättimen, Peltimetsurin ja Leijonan, joista kaikki tarvitsevat Ozin velhon apua. Pelättimen ongelma on tyhjä pää, Peltimetsuri on menettänyt sydämensä, ja Leijona ei haluaisi enää olla pelkuri.

Dorothyn uudet ystävät ovat kerrassaan riipaisevia. Variksenpelätintä surettaa, että hänen päässään on pelkkää heinää eikä aivoja ollenkaan, sillä ”brains are the only things worth having in this world, no matter whether one is a crow or a man”, mihin peltiukkeli väittää vastaan, että ”brains do not make one happy, and happiness is the best thing in the world”. Tarinan juoni ja opetukset kumpuavatkin siitä, mitä hahmot ovat vailla ja miten heidän kaipaamansa aivot, sydän, rohkeus ja koti lopulta löytyvät.

Elämänviisauksien lisäksi kirjassa on riemastuttavan omituisia otuksia, kuten siivekkäitä apinoita, ja ihastuttavia paikkoja, kuten vihreänä säihkyvä smaragdikaupunki tai maa, jossa kaikki on tehty posliinista. Oikea inspiraation aarreaitta kuvittajille! Makupaloja eri taiteilijoiden näkemyksistä löytyy googlaamalla. Internet Movie Databasesta löysin myös julisteen ja trailerin Hollywoodissa tekeillä olevalle uudelle Oz-elokuvalle, joka tosin näyttää perustuvan alkuperäiseen tarinaan vain hyvin löyhästi.

Kirjan englanninkielinen Wikipedia-sivu tarjoilee mielenkiintoista nippelitietoa. Ihmemaa Ozia on kuulemma tulkittu muun muassa rahapoliittisena allegoriana, mikä kyllä tuntuu varsin kaukaa haetulta. Vielä älyttömämpää on, että vuonna 1986 joukko tennesseeläisiä fundamentalistikristittyjä haastoi osavaltion oikeuteen sillä perusteella, että kouluissa luettu Ihmemaa Oz on lapsille vahingollinen, koska se antaa ymmärtää muun muassa, että on olemassa hyväntahtoisia noitia, että eläimet osaavat puhua ja että naiset ovat tasa-arvoisia miesten kanssa. Tuomari päätti, että vanhemmat saavat halutessaan määrätä lapsensa poistumaan luokasta, kun kirjaa käsitellään.

Mitähän tähän sanoisi... So American?!

L. Frank Baum: The Wonderful Wizard of Oz. George M. Hill Company, 1900. Ladattu Project Gutenbergistä.

16. marraskuuta 2012

Kahdeksan asiaa matkalukemisesta


Luen ja kirjoitan -blogin Paula heitti minulle tämän mukavan tunnustuksen. Kiitos!

Tunnustusta saattelevat seuraavanlaiset ohjeet:
1. Kiitä tunnustuksen antajaa.
2. Jaa tunnustus kahdeksalle bloggaajalle.
3. Ilmoita näille kahdeksalle bloggaajalle tunnustuksesta.
4. Kerro kahdeksan satunnaista asiaa itsestäsi.

Tunnustus on tainnut käväistä blogissani ennenkin, mutta tässä saa onneksi keksiä aina jotain uutta! Tänään kerron kahdeksan asiaa matkoilla lukemisesta:

1. Aamuisin metrossa matkalla töihin selailen Metro-lehteä tai nykyisin luen usein sähkökirjoja Kindlellä. Aloitin juuri Herman Melvillen Moby Dickin, joka on kyllä työmatkalukemiseksi melko raskasta tavaraa, mutta katsotaan, miten käy.

2. Metrossa kuikuilen myös, mitä muut lukevat. Viimeisin kirja, jonka tunnistin jonkun kanssamatkustajan kädestä, oli Paolo Coelhon Alkemisti.

3. Joskus vakoilen myös newyorkilaisten metromatkustajien lukemisia. Mieluiten tekisin sitä paikan päällä, mutta hyvä korvike on hienonhieno Underground New York Public Library -blogi.

4. Töiden jälkeen kävelen joskus kotiin. Silloin kuuntelen äänikirjoja puhelimella. Nyt kesken on Mark Twainin Huckleberry Finnin seikkailut.

5. Viimeisimmän pidemmän matkani tein junalla Belgiasta Hollantiin. Silloin luin Melissa Bankin kirjaa The Girls' Guide to Hunting and Fishing. Olin jättänyt Kindlen kotiin ja olin vähän hermostunut, jos kirja loppuukin kesken, mutta vältyin sittenkin tältä kamalalta tilanteelta!

6. Junassa lukeminen on ihanaa. Lukutunnelma on jotenkin rauhallisempi kuin esimerkiksi lentokoneessa. Mukavia junalukumuistoja minulla on esimerkiksi viime vuodelta Miina Supisen kirjasta Liha tottelee kuria. Ja erityisen tunnelmallinen lukupaikka oli tämä viehkosti paneloitu, verhoiltu ja matoitettu ukrainalainen juna, jossa olisi ollut mukava lukea vaikka Idän pikajunaa.


7. On lentokoneessakin kyllä ihan mukavaa lukea. Viimeisimmällä lentomatkallani taisin lukea F. Scott Fitzgeraldin This Side of Paradisea.

8. Matkalukemisen valinta lomamatkoille on haastavaa hommaa. Kirjan pitää olla riittävän paksu, muttei liian painava (Kindle onneksi auttaa tässä ongelmassa). Sen pitää kiinnostaa ja viihdyttää, muttei niin paljon, että matkakohde jää kakkoseksi. Parhaimmillaan se sopii matkakohteen tunnelmaan niin, että matka rikastuu kirjasta entisestään ja toisinpäin. Näin minulle kävi esimerkiksi Irlannissa Hanna Tuurin Orapihlajapiirin seurassa ja Pariisissa kävelyllä Ernest Hemingwayn kotikulmilla.

Tunnustus ja haaste ovat kiertäneet jo niin monissa seuraamissani blogeissa, etten taida laittaa niitä virallisesti eteenpäin. Mutta haastan kaikki halukkaat jakamaan omia kokemuksiaan matkalukemisesta!

14. marraskuuta 2012

Lukudiplomi-haasteen ensimmäinen suoritus!

Hyönteisdokumentti-blogin hdcanis esitteli jonkin aikaa sitten hauskan Lukudiplomi-haasteen, jossa luetaan kirjoja koululaisille suunnatuilta lukulistoilta ja tehdään niihin liittyviä tehtäviä. Haasteesta on innostuttu monessa kirjablogissa, ja tokihan minäkin tahdon takaisin koulunpenkille, kun tarjolla on näin hauskaa puuhaa!

Aioin tutustua haasteeseen tarkemmin vasta joskus tuonnempana, mutta Suketuksen kommentti juttuuni Leena Krohnin Tainaronista havahdutti minut huomaamaan, että lukudiplomilistoja kannattaisi jo vilkuilla sillä silmällä. Hetken tuumittuani päätin siis ottaa tavoitteekseni suorittaa yläkoululaisille suunnatun Sinuhe-diplomin. Kirjalista näyttää olevan sama luokkatasoille 7., 8. ja 9., mutta tehtävissä on eroa. Hupaisimmilta minusta vaikuttavat seiskaluokkalaisten tehtävät: niissä pääsee vielä askartelemaan, kun ysiluokkalaisten pitää jo keskittyä analysoimaan.

Tässä siis ensimmäinen haastesuoritus!

LUKUDIPLOMITEHTÄVÄ 1/10

Kirjatarjotin: Sinuhen Fantasia-kirjatarjotin
Kirjailija: Leena Krohn
Kirja: Tainaron (josta bloggasin jo eilen)

Tehtävä (7. lk): 1. Piirrä teoksen tapahtumakartta. 

Alla minun näkemykseni Tainaronista, jonka kyllä oikeasti kuvittelen paljon mielikuvituksellisemman ja arvoituksellisemman näköiseksi paikaksi, mutta mennään nyt tällaisella tikku-ukkomeiningillä. Lainaukset kirjasta. (Kuvan voi klikata suuremmaksi.)


Jatkoa seuraa seuraavien suoritusten merkeissä!

13. marraskuuta 2012

Leena Krohn: Tainaron (Ota riski ja rakastu kirjaan -haaste)


Kirjamielellä-blogin Marjis kehitti kesällä Ota riski ja rakastu kirjaan -haasteen, jonka ideana on haastaa joku toinen kirjabloggari lukemaan kirjan, jota hän ei ole vielä ymmärtänyt lukea tai joka on kaukana hänen omista lukutottumuksistaan. Tarinoiden taikaa -blogin Tintti haastoi minut lukemaan Leena Krohnin Tainaronin (1985).

On ollut hauskaa lukea eri blogeista riskinoton tuloksista. Monet haastekirjat ovat löytäneet uusia ihailijoita (esimerkiksi Karoliinan Liisalle suosittelema Nyt nappaa!, jota suosittelen minäkin), toiset ovat takunneet (esimerkiksi Disan Lauralle ehdottama Viimeinen mohikaani). Minä ilahduin kovasti Tintin valinnasta. Leena Krohn on kirjailija, jota olen epämääräisesti aikonut lukea jo pitkään, mutta johon en – scifiä ja fantasiaa hieman vieroksuvana lukijana – ehkä silti olisi tullut tarttuneeksi ilman haasteen tarjoamaa sysäystä.

Riskinotto kuitenkin kannatti, sillä Tainaron oli oikein mielenkiintoinen tuttavuus. Enpä ole pitkään aikaan lukenut kirjaa, joka olisi vienyt minut näin täydellisesti toiseen maailmaan! Sillä Tainaron tosiaan luo kokonaan oman maailmansa – maailman, jollaista ei olisi tullut mieleenikään kuvitella, mutta johon oli kiehtovaa kurkistaa.

Kirja koostuu sarjasta kirjeitä. Niiden vastaanottaja jää tuntemattomaksi, emmekä tiedä paljon kirjoittajastakaan. Käy ilmi vain se, että hän on saapunut ulkomaalaisena Tainaroniin, kaupunkiin, jossa ”tuntosarvien ja leukarihmojen vipattava metsä kaduilla ruuhka-aikaan on kyllä muukalaiselle merkillinen näky”. Kaupungin asukkaista joillain on kennosilmät, joillain kitiinipanssarit; jotkut kantavat asumustaan mukanaan, jotkut rakentavat omansa kaarnasta ja korsista.

En ole varma, kuinka syvällisesti ymmärsin Tainaronia. Luulen, että hyönteiskaupungin elämästä aukeaa allegorioita moneen suuntaan: yhteiskunnan järjestys, elämän kiertokulku... Kirjeet tuntuvat vihjaavan tulkintoihin, mutta eivät auta pidemmälle, vaan vaihtavat aihetta juuri, kun luulen päässeeni jyvälle jostain. Mutta se ei oikeastaan haittaa. Tainaronin maailma on kaikissa omintakeisen kekseliäissä yksityiskohdissaan niin mielikuvituksellinen ja Krohnin kieli niin rikasta, että niissä oli jo riittämiin lukunautinnoksi.

Erityisesti ihastuin Krohnin sointuvaan tekstiin. Usein vastaan tuli sanoja, joiden mehevyyttä oli oikein pysähdyttävä maistelemaan, ja lauseita keinuttivat runollisen juhlalliset rakenteet: ”Yön vapina unohtuu, ja aamun häikäisyssä torilla, jonka läpi usein oikaisen, avoimissa hedelmäkoreissa hohtaa metinen auer ja kiveys askelten alla on ikuinen taas.” Jotenkin Krohnin kieli, jossa täsmällisesti kuvatut havainnot hyönteisten elintavoista limittyivät vanhahtavan runollisiin ilmaisuihin ja sanajärjestyksiin, onnistui olemaan yhtä aikaa omaleimaista, yllättävää, ja silti luontevasti soljuvaa.

Näytteeksi vaikka tämä ote kolmannesta kirjeestä. Se kertoo tulikärpäsistä, ”joihin silmä iltaisin kiintyy, koska he erittävät ohutta valoharsoa ja toisinaan, kiihtyessään, tuikkivat ja välkkyvät”:
      Tulee haikea olo, kun heitä katselee, mutta koskaan en ole yrittänytkään lähestyä heitä. En usko edes, että he puhuvat mitään tämän kaupungin virallista kieltä, en tiedä, puhuvatko he ylipäänsä ollenkaan. He ovat suloisia kuin hahtuvat, ohuita ja kevyitä kuin sellainen ensi nuoruus, jota kukaan ei ole koskaan elänyt.
      Viime aikoina olen monina iltoina hakeutunut varta vasten portaikon tienoille vain iloitakseni heidän hohdostaan. He eivät huomaa minua, mutta kun he kulkevat – karkeloivat! ohitseni ja kerjäläisten ohi ja ohi sinivöisen ritarin prameuden, heidän ympärillään väreilee toivo ja tuulahtaa kevään henki niin raikkaana kuin mitään ei olisi vielä milloinkaan menetetty.
Tainaronin ovat lukeneet myös ainakin Morre, Satu, Elma Ilona, Hreathemus ja Sara. Hurjan hienosti kahdesta lukukerrastaan Tainaronin parissa ja kirjan kirjemuodosta on kirjoittanut Ohikulkija -blogissa Eeva Hallivuori.

P.S. Ota riski ja rakastu kirjaan -haasteen sääntönä oli haastaa haastajansa ja lisäksi joku uusi haastettava. Haastoin siis Tintin ja Poplaari-blogin Pekan lukemaan kotimaisia kirjailijoita, joita kohtaan minulla itselläni on ennakkoluuloja, eli Jari Tervoa ja Anja Snellmania. Ei aikarajaa :)

Leena Krohn: Tainaron. Teos, 2006 (1. painos 1985). Kuvittanut Inari Krohn. 138 s. ISBN 951-851-054-7. Lainattu kirjastosta.

11. marraskuuta 2012

Melissa Bank: The Girls' Guide to Hunting and Fishing (Nyt nappaa!)


Melissa Bankin The Girls' Guide to Hunting and Fishing (1999, suom. Nyt nappaa!) on killittänyt minua kirjahyllystä jo jonkin aikaa. Olin säästellyt sitä, koska sen perusteella mitä kirjasta tiesin, odotin siltä fiksua chick litiä eli tyyliä, jota luen mielelläni, mutta jonka täysosumia ei ole kovin helppo löytää.

Kirja täytti odotukseni. Se oli tosin enemmän fiksu ja vähemmän chick lit kuin odotin, mutta aina parempi niin! Ne chick litin elementit, joista en niin paljon välitä shoppailu, brändit, kanamaisuus  loistivat poissaolollaan, ja tilalla oli kevyttä mutta älykästä ja terävää ihmissuhdekuvausta.

Itse asiassa mietin, onko kirjaa markkinoitu chick litinä lähinnä sen vuoksi, että se sattui ilmestymään pari vuotta Bridget Jonesin päiväkirjan (1996) megamenestyksen jälkeen, chick lit -buumin aallonharjalle. No, mikäpä siinä, jos kirja löytää näin lukijansa. Sopii vain toivoa, ettei tämä monien ylenkatsoman genren leima karkota kirjalta mahdollista laajempaa lukijakuntaa.

Minut yllätti se, että kirja ei itse asiassa ole yhtenäinen romaani, vaan seitsemän toisiinsa liittyvän tarinan kokoelma. Kaikissa paitsi yhdessä on päähenkilönä ja minäkertojana Jane, ja siinä yhdessäkin hän vilahtaa sivuhenkilönä. Ensimmäisessä Jane on 14-vuotias murrosikäinen, viimeisessä kolmenkympin hujakoilla. Väliin mahtuu enemmän ja vähemmän monimutkaisia suhteita miesten, perheenjäsenien, ystävien ja tietysti oman itsensä kanssa.

Jane on loistava hahmo: älykäs, sanavalmis ja sympaattinen. Pidin myös tarinoiden muista henkilöistä, jotka tuntuivat aidoilta, monimutkaisilta, inhimillisiltä. Janen lisäksi tärkeässä roolissa on Archie, vanhempi mies, jonka kanssa Janen on vaikeaa olla yhdessä mutta yhtä vaikeaa ilman. Bank kuvaa Janen ja Archien suhdetta haikean kirpeänsuloisesti. Kirja alkoi saada minut jo melkein surumieliseksi, mutta viimeinen tarina toi siihen kepeämmän, valoisan loppunousun. Suosikkilukujani kirjassa taisivat olla viimeinen ja ensimmäinen, mutta kaikkia siltä väliltäkin oli nautinto lukea.

Osallistun kirjalla So American -haasteeseen kategoriassa Modern Women Writers.

Kirjan ovat lukeneet myös ainakin Minna, Liisa, Sonja, Kirjakko ja Linnea.

Melissa Bank: The Girls' Guide to Hunting and Fishing. Penguin Books, 2000 (1st ed. 1999). 274 s. ISBN 0-141-02038-5. Ostettu käytettynä.

8. marraskuuta 2012

Riikka Pulkkinen: Vieras

Riikka Pulkkisen Vieras (2012) oli toinen Ebib-sähkökirjakokeiluni. Muutama viikko sitten lukemani Totta jätti minuun vähän ristiriitaiset tunnelmat, sillä tekstin sulavuudesta huolimatta – tai osin juuri sen takia – kirja jäi etäisen tuntuiseksi. Ilman sopivasti osunutta sähkökirjatarjokasta en siis ehkä olisi tarttunut Pulkkisen uusimpaan näin pian edellisen jälkeen, mutta onneksi tartuin: Vieras oli minulle Pulkkisen kirjoista tähän asti paras.

Moni muukin kirjabloggari on todennut, että Pulkkisen ote on tässä kirjassa aiempaa rennompi ja rouheampi. Totta oli niin viimeisen päälle harkittu ja viimeistelty, että sen tarina ja henkilöt jäivät hienostuneen siloisuutensa jähmettämiksi. Vieraassa oli enemmän lihaa ja liikettä.

Pulkkisen kieli on aina ollut kaunista, mutta Vieraassa siinä oli minusta enemmän eloa kuin Rajassa tai Totassa. Välillä teksti tanssi melkein runomaiseksi aseteltuina muotokokeiluina, ja kirjan miljöö, hengästyttävä New York, sai kerronnan rytmin vuoroin huokailemaan, vuoroin huohottamaan: ”Ko-kong ko-kong, nyt joku viheltää ja toinen kiljuu, lapset leikkivät puistossa vesisuihkun alla ja ohikulkijat jakavat huolimattomia palasia elämästään can you believe he said that to me, I was like don’t talk to me that way.

Pulkkinen ei arkaile ottaa romaaneissaan tutkiskeltaviksi suuria teemoja. Tässä niitä ovat ainakin uskonto ja ruumiillisuus, vastuu ja vieraus. Jossain vaiheessa pelkäsin, että teemoja saattoi ujuttautua mukaan jo liikaakin, mutta hengen ja ruumiin vastaparin varaan viritetty kehikko piti kokonaisuuden sittenkin kasassa. Vakavista teemoista huolimatta Vieras vältti minusta tosikkomaisuuden sudenkuopat, joiden reunoilla Pulkkisen edelliset romaanit välillä keikkuivat. Mukana oli jopa huumoria.

Henki ja ruumis. Ne ovat seurakuntapastori Marian, joka hetken mielijohteesta jättää entisen elämänsä ja matkustaa New Yorkiin – ehkä löytääkseen itsensä, ehkä kadottaakseen. Suurkaupungin kuhina vapauttaa ja eristää. Muukalaiselämän irtonaisuus saa Marian pohtimaan, kuka hän oikeastaan on ja mistä tulee. Muistot teini-ikäisestä tytöstä, joka yrittää löytää Jumalan olemalla syömättä, limittyvät nuoren pastorin uskonkriisiin.

Uskonkilvoittelu tai syömishäiriöt eivät ole aiheita, joiden pariin erityisesti hakeudun, mutta Vieras käsitteli niitä minusta mielenkiintoisesti. En tiedä, kuinka todentuntuisilta Marian kokemukset tuntuvat lukijalle, joille nämä aiheet ovat läheisiä tai omakohtaisia, sillä vaikka Vieras on Pulkkisen aiempia kirjoja ”ruumiillisempi”, Pulkkinen tutkiskelee teemojaan edelleen melko älyllisesti ja käsitteellistävästi. Minulle tämä ote kuitenkin toimi.

Minua kiehtoivat kirjassa myös identiteettiin ja kulttuurien välissä elämiseen liittyvät pohdinnat. Niitä romaaniin tuovat Marian New Yorkin matkan lisäksi hänen monikulttuurinen taustansa ja ystävyytensä maahanmuuttajatyttö Yasminan kanssa. Perimmäiseksi jää ajatus siitä, että vieraus, muukalaisuus, asuu kaikissa meissä. ”Ihmisen on hyvä säilyä hiukan vieraana itselleen, kantaa muukalaisuutta mukanaan. Kukaan ei koskaan voi täysin ymmärtää, mistä elämässä on kyse, ja siksi muukalaisuus on ihmisen perimmäinen olotila.”

Vieras jää mieleeni yhtenä vuoden parhaista lukukokemuksista. Odotan innolla Pulkkisen neljättä.

Riikka Pulkkinen: Vieras. Otava, 2012. Kansi: ?. Lainattu Ebib-sähkökirjapalvelusta.

5. marraskuuta 2012

Henry James: Washington Square (Washingtonin aukio)

Elokuvasovituksen juliste (1997). (Wikipedia)
Halusin lukea So American -haasteeseen jotain Henry Jamesiltä, mutta ensimmäisenä mieleen tullut Naisen muotokuva lannisti pituudellaan. Latasin siis Project Gutenbergistä Kindleen laiskalle lukijalle sopivamman mittaisen Washington Squaren (1880), suomeksi Washingtonin aukio. (Nostan muuten hattua Suketukselle, joka luki Naisen muotokuvan vastikään sitkeästi loppuun! Ehkä minäkin vielä joskus.)

Kirjassa oli paljon samaa kuin Edith Whartonin Viattomuuden ajassa, johon kesällä ihastuin. Tässäkin aiheena ovat New Yorkin hienoston aviohuolet 1800-luvun loppupuolella, ja juonenkäänteitä tärkeämpää on henkilöiden mielenliikkeiden ruodinta. Kirjana viehdyin enemmän Viattomuuden ajasta, mutta ei Washington Squarekaan huono ollut.

Nimensä kirja saa Washingtonin aukiosta, jonka reunalla jykevän arvokkaassa kivitalossa asuvat varakas tohtori Sloper, hänen aikuistuva tyttärensä Catherine ja leskeksi jäänyt sisarensa Lavinia. Pulmana on Catherinen tulevaisuus. Tohtori Sloperin pettymykseksi Catherine ei loista seurapiireissä sen kummemmin älyllään kuin ulkonäölläänkään. Kun komea poikamies Morris Townsend sitten alkaa yhtäkkiä osoittaa Catherineen ylitsevuotavaa kiinnostusta, tohtori haistaa palaneen käryä. Townsend taitaa havitella vain Catherinen rahoja, mutta onko lemmenlyömä neito valmis luopumaan ainoasta kosijastaan?

Romaani koostuu liki kokonaan tämän kysymyksen pähkäilystä. Townsendin motiiveja ja Catherinen mielenliikkeitä ruoditaan eri kokoonpanoissa sukulaisten kesken. Catherine itse on arka, mukautuvainen luonne, jolle ottaa koville asettua voimakastahtoisen isänsä mielipidettä vastaan. Komeaan kosijaan hurmaantunut Lavinia-täti tekee parhaansa juoniakseen avioliittosuunnitelmien puolesta, kun taas tohtori Sloper panee kapuloita rattaisiin.

Tohtori Sloper oli minusta kirjan mielenkiintoisin hahmo: outo yhdistelmä isällistä suojelunhalua ja purevaa, laskelmoivaa ironiaa. Älykästä ja itsevarmaa Sloperia sekä huolestutti että ärsytti, että ainoa tytär ei ollut näistä kumpaakaan, vaan pikemminkin heikkolahjainen ja toivottoman herkkäuskoinen. En saanut selvää, oliko tohtori vilpittömästi huolissaan tyttärestään vai saiko hän pikemminkin jonkinlaista kieroa nautintoa tämän kiduttamisesta. Ehkä vähän molempia, ja tässä ihmisluonteen monimutkaisuuden psykologisessa tutkiskelussa taitaakin piillä Jamesin pointti.

Washingtonin aukion on lukenut ainakin Salla, ja juttua löytyy myös Kiiltomadosta.

Henry James: Washington Square. 1880. Ladattu Project Gutenbergistä.