28. helmikuuta 2013

Helmikuussa luettua

Kirjakalenterin helmikuun kuvassa komeilee Ursula Cooperin Varo, Virginia vuodelta 1941, hinta 8 mk. Mistäköhän Virginiaa varoitellaan – myrkytetystä teestä kenties? Jäänee ikuiseksi arvoitukseksi.

Helmikuussa luin ja bloggailin kohtalaisen innokkaasti. Kirjoitin seitsemästä kirjasta (joista kolme ensimmäistä tosin luin jo viime kuun puolella), ja kahdeksas odottaa vuoroaan:

Aika laaja skaala siis: amerikkalaisista klassikoista suomalaisten esikoiskirjailijoiden ja ranskalaisten muistelmien kautta chick litiin. Näistä mieluisimpina lukukokemuksina mieleen jäivät Yösyöttö (sympaattinen isyyskuvaus) ja Aika mennyt palaa (lukunautintoa flunssatoipilaalle). Myös kuukauden tietokirja eli Koneen ruhtinas -elämäkerta Pekka Herlinistä oli mielenkiintoista luettavaa. Kuun hämmentävin lukukokemus puolestaan oli Mediahuora.

Helmikuun blogielämään kuului kirjojen lisäksi myös Runebergintorttuja ja hyvän mielen musiikkia. Sitä tarvitaan tänäänkin, sillä flunssa vaivaa edelleen, mutta sairastaminen alkaa jo ottaa pottuun.

Valoa ja vitamiineja maaliskuuhun!

25. helmikuuta 2013

Karoliina Timonen: Aika mennyt palaa

Monen muun kirjabloggarin tavoin seuraan Karoliina Timosen Kirjava kammari -blogia, ja vaikka en Karoliinaa henkilökohtaisesti tunnekaan, blogimaailmasta tutun kirjoittajan esikoisromaaniin oli vähän jännittävää tarttua. Olen siis antanut joululahjaksi toivomani kirjan hautua hyllyssä sopivaa lukuhetkeä odotellen. Sellaiseksi valikoitui peiton alla vietetty flunssapäivä, kun ennestään kesken olevat kirjat eivät yhtäkkiä houkutelleet ollenkaan, mutta pää kaipasi retkeä jonnekin kauas.

Aika mennyt palaa (2012) kertoo Klarissasta, joka matkaa perheensä kanssa vuodeksi Bostoniin. Siellä Klarissaa alkavat kiusata jo lapsuudesta tutut oudot unet, joissa päähenkilönä on sota-ajan Euroopasta Amerikkaan paennut nuori nainen Corinne. Vähitellen unet saavat Klarissan elämässä yhä suuremman roolin, mutta mikä onkaan unta ja mikä totta?

Todellisuuden rajoja mielikuvituksellisesti pyörittelevä, mutta rakenteeltaan ja kerronnaltaan selkeästi etenevä kirja oli juuri sopivaa luettavaa hieman tahmaiseen mielentilaani. Oli ihanaa sukeltaa kirjan maailmaan: Klarissan arkeen uudessa maassa ja välähdyksittäin aukeavaan tarinaan arvoituksellisesta Corinnesta. Kahdessa aikatasossa vuorotteleva juoni tempaisi mukaansa niin, että luin kirjan liki yhteen putkeen.

Tärkeässä osassa kirjassa ovat Klarissan oudot unet ja kokemukset. Niihin suhtauduin vähän kaksijakoisesti. Toisaalta olen kiinnostunut unien ja alitajunnan voimasta ja viehdyn kirjoista, joissa lymyilee arvoituksia ja selittämättömiä asioita, mutta toisaalta minulla on melko matala sietokynnys yliluonnollisille ilmiöille ja henkimaailman hommille. Tässä kirjassa yliluonnollista selitettiin todeksi vähän liikaa minun makuuni. Muutenkin asioita ehkä selitettiin paikoin turhankin perusteellisesti. Jotkut Klarissan kertomista jaksoista olisivat voineet jättää enemmän tilaa lukijan oivallukselle.

Nautin kovasti kirjan kuvaamasta miljööstä ja aikakaudesta etenkin Corinnen jaksojen osalta. 1950-luvun amerikkalainen hyvinvoiva lähiöelämä ja sen sievänsileän pinnan alla muhivat jännitteet, ah! Kirjan maailma kaiken kaikkiaan oli siistin sivistynyt. Rankoistakin tapahtumista huolimatta siinä ei ryvetty rumuudessa, mikä sopi kaltaiselleni viihtymishaluiselle ja kauneudenkaipuiselle lukijalle hyvin. Näin tarinan jo sieluni silmin elokuvana, ja innostuin myös googlailemaan esimerkiksi kirjassa mainittua Kaukana taivaasta -elokuvaa, joka näyttää kuvien perusteella tarjoavan ihanaa 50-luvun jenkkikotirouvanostalgiaa.

Corinnen ja Klarissan jaksot olivat minusta kirjassa hyvin tasapainossa. Corinnen vaiherikasta elämää, josta tarinassa mukana olivat vain hurjimmat käänteet, tasapainotti Klarissan pienten, jokapäiväisten tapahtumien täyttämä lapsiperheen arki. Itsekin ulkomailla asuvana minua kiehtovat aina kuvaukset uuteen maahan asettumisesta, sen tapoihin tutustumisesta ja niihin sopeutumisesta. Aika mennyt palaa ei sinällään juurikaan valottanut suomalaisperheen elämää Amerikassa, sillä Klarissan maailma rajoittui kirjassa tiiviisti kodin seinien sisälle ja unien avaamiin ulottuvuuksiin, mutta tämä rajaus osaltaan loi kirjaan asiaankuuluvaa vähän klaustrofobista tunnelmaa.

Aika mennyt palaa oli siis mieluisa lukukokemus. Jään odottamaan kirjailijan seuraavaa!

P. S. Aika mennyt palaa taitaa sopia pariin lukuhaasteeseenkin. Osallistun kirjalla siis Le Masque Rouge -blogin kiinteistöhaasteeseen (kirjoja, joiden miljöönä toimii vahvasti jokin rakennus), ja Sinisen linnan kirjaston Avioliittojuonia-haasteeseen.

Karoliina Timonen: Aika mennyt palaa. Tammi, 2012. 282 s. ISBN 978-951-31-6706-6. Saatu lahjaksi.

22. helmikuuta 2013

Neljä pientä novellia ja tunnustus


Päivän kirjallinen ilonaihe ovat nämä kirjaston tiskiltä löytämäni pienet vihkoset. Ne eivät ole tärähtäneessä kuvassa oikein edukseen, joten kerronpa, mitä ne ovat: novelleja! Painattaja on ranskankielisen Belgian paikallishallinnon osasto, jonka tehtävänä on edistää kirjojen ja lukemisen asiaa. Mainio formaatti-idea!

Jokaisessa vihossa on siis yksi novelli, joiden kirjoittajina on belgialaisia nykykirjailijoita. En ollut kuullut kenestäkään aiemmin. Eniten pidin Yun Sun Limetin novellista Nulle part où aller, jossa raitiovaununkuljettaja kohtaa tyhjässä vaunussa kodittoman miehen ja lähtee seuraamaan kutsumustaan. Kutkuttava oli myös Frédéric Saenenin arvoituksellinen novelli Franck, eivätkä Bernard Quirinyn ja Nicole Rolandin tunnelmapalatkaan huonoja olleet. Tässäpä siis muutama nimi lisää Belgia-projektini lukulistalle.

Päivän toinen ilonaihe on Vera Valan blogiini lähettämä sydämellinen tunnustus. Kiitos, Vera!

Tunnustuksen sääntöihin kuuluu:
- linkittää bloggaaja, jolta tunnustuksen sai
- valita viisi ihanaa blogia, joilla on alle 200 lukijaa (ja kertoa se valituille jättämällä kommentti heidän blogiinsa)
- toivoa, että tunnustuksen saaneet laittavat tunnustuksen eteenpäin.


Kaikki lukemani blogit ovat ihania, joten kopsaan Veran konstin valinnan helpottamiseksi ja lähetän tunnustuksen eteenpäin viidelle viimeisimpinä palkkiini päivittyneelle eli näille ihanille blogeille:

Lukuisa
Kuuttaren lukupäiväkirja
Matkalla Mikä-Mikä-Maahan
Kirjojen keskellä
Ilselä

20. helmikuuta 2013

Grégoire Delacourt: L’écrivain de la famille


Grégoire Delacourt päätyi kirjastokassiini, kun bongasin tämän minulle ennalta tuntemattoman kirjailijan Ranskan suosituimpien kirjailijoiden listalta. Lisäpontta valinnalle antoivat tuoreet blogiarviot toisesta Delacourtin kirjasta, vastikään suomennetusta Onnen koukkuja -romaanista (googlailuja täällä).

Toistaiseksi (?) suomentamaton L’écrivain de la famille (2011) on Delacourtin esikoisromaani, joka voitti ilmestymisvuonnaan lukuisia ranskalaisia kirjallisuuspalkintoja. Romaanin nimi, ”perheen kirjailija”, viittaa päähenkilö Édouardiin, joka muistuttaa kovasti Delacourtia itseään. Omaelämäkerrallinen romaani kertaa miehen elämää 70-luvulta nykypäivään. Mukana on muun muassa lapsuutta eroperheessä, kiihkeitä työvuosia juhlittuna mainosnikkarina Brysselissä ja Pariisissa sekä haparointia aviomiehen ja isän roolien haltuunotossa.

Aluksi olin vähän skeptinen. Henkilöt tuntuivat minusta etäisiltä ja kerronta jotenkin luettelomaiselta 70-luvun lapsuuden ja nuoruuden kuvaukselta. Tällaiset kirjat, joissa lähihistorian ajankuvaa maalataan summittaisilla vedoilla ja pikakirjoitusmaisilla viittauksilla, avautuvat varmasti paremmin niille lukijoille, jotka ovat kasvaneet samojen arjen esineiden ja ilmiöiden kanssa. Monelle ranskalaiselle esimerkiksi viittaukset tiettynä aikana suosittuihin levyihin tai mainoksiin voivat nimenomaan tehdä kirjan maailman eläväksi, kun taas niitä tuntemattomalle lukijalle nämä yksityiskohdat jäävät ontoiksi.

Tarinan edetessä pääsin paremmin mukaan. Édouardin persoonaan ja ihmissuhteisiin tuli lisää syvyyttä. Masentunut isä, joka vanhetessaan loittonee yhä kauemmas ja toisaalta tulee lähemmäs. Äiti, jossa Édouard välähdyksittäin näkee myös perheenäidin roolin takana asuvan naisen. Autistinen veli. Vaimo, jota Édouard ei ehkä koskaan opi todella tuntemaan, ja yhtä hämmentävät lapset. Kirjassa kuvatut ihmissuhteet ovat solmuisia, eikä Édouard ole solmujen aukomisessa mikään haka, vaan pikemminkin taipuvainen pakenemaan paikalta. Passiivis-melankolis-ajelehtivaisesta Édouardista ei aina ollut aivan helppo pitää, vaikka toisaalta rehdin epätäydelliset tekemiset ja tekemättä jättämiset tekivät henkilöstä inhimillisen.

Delacourt kirjoittaa lyhyitä lauseita, fragmentteja, hipaisuja. Tässä kevyillä vedoilla vakavista asioista kertomisessa on jotain hyvin ranskalaisen tuntuista. Onnen koukkuja -kirjan tiimoilta suomalaiset bloggarit ovat verranneet Delacourtia muun muassa David Foenkinoksen Naiseen, jonka nimi on Nathalie ja Muriel Barberyn Siilin eleganssiin. Niihin verrattuna Delacourtin tyyli jäi minusta Foenkinoksesta jälkeen kekseliäisyydessä ja Barberystä pohdiskelevuudessa, ja ylipäätään tämän ”ranskalaisen tyylin” tyylittelevyydessä piilee pieni teennäisyyden vaara, mutta loppujen lopuksi kirja muodostui minulle silti mieluisaksi lukukokemukseksi.

Peräkaneetiksi vielä visiitti mainosmies-kirjailija Delacourtin nettisivuille. Sieltä löytyy nimittäin mielenkiintoinen markkinointi-idea kirjan esittelyyn: ”Le livre en images” eli kirja kuvina, teaser-tyyppinen kuvasarja kirjan maailmasta poimituista asioista ja tapahtumista. Aloin heti miettiä, mihin muihin kirjoihin tällainen sopisi... Tai voisikohan kirjoista blogata tähän tyyliin?

Grégoire Delacourt: L’Écrivain de la famille. Éditions Jean-Claude Lattès, coll. « Littérature française », 2011. 250 s. ISBN 978-2-7096-3547-9. Lainattu kirjastosta.

17. helmikuuta 2013

Venla Hiidensalo: Mediahuora

Kokeiluni 13 kotimaisen kirjailijan parissa jatkuvat  Venla Hiidensalon Mediahuoralla (2012). Kustantajan kuvaus, jonka mukaan kirja on ”mustan huumorin sävyttämä hektinen sukupolvikuvaus nykypäivän mallikansalaisesta ja median laeista”, kuulosti lupaavalta. Huumoria, sukupolvikuvausta ja mediamaailmaa, check!

Itse kirjaan en kuitenkaan voi sanoa aivan varauksetta ihastuneeni. Ainekset ovat kyllä sitä, mitä takakansi lupaa: Maria Vartiainen on freelance-toimittaja, joka yrittää pärjäillä Perttu-pojan yksinhuoltajana ja pysyä leivän syrjässä kiinni suoltamalla tekstiä yhä tiuhempaan tahtiin ja yhä kohahduttavammista aiheista, sillä sitä toimituspäällikkö vaatii ja lukijat tahtovat. ”Huumeleski oli kuin pussillinen heroiinia, sillä tehtiin irtonumeromyyntiä. Mariakin oli tarpeellinen niin kauan kuin hänellä oli myydä putsia kamaa, kirkkaudeksi jalostettua kärsimystä.”

Mikä kirjassa sitten tökki? Jotenkin siinä oli paljon kaikkea, mutta ei sitten kuitenkaan mitään ihan tarpeeksi. Esimerkiksi nykypäivän hyperaktiivista, skandaalinnälkäistä mediamaailmaa kuvataan kyllä railakkaiden kärjistysten ja yliampuvien juonenkäänteiden kautta, mutta niistä huolimatta satiirista jäi minusta uupumaan sen purevin terä, kirvelevin nipistys. Mediahuorasta löytyy paljon sinänsä osuvia, iskulauseenomaisia tiivistyksiä siitä, miten media toimii, mutta olisin toivonut kirjan porautuvan syvemmälle kauhistelujen taakse. Nyt se ei minusta loppujen lopuksi tuonut paljonkaan uutta muihin nykymedian toimintatapoja ruotiviin keskusteluihin.

Työkuvioiden lisäksi kirja kartoittaa Marian yksityiselämän haasteita. Tarinan edetessä ne sekoittuvat toisiinsa aitoon reality-tyyliin. Tämänkin suhteen minulle jäi vähän hämmentynyt olo. Kirja käsitteli isoja aiheita äitiyden paineista läheisen vanhenemiseen, mutta Maria suhtautui niihin niin raapaisten, etten tiennyt, oliko hänen ihmissuhteensa tarkoitus ottaa vakavasti vai vitsinä. Päähenkilönä Maria jäi etäiseksi, enkä voi sanoa juuri välittäneeni tai pitäneeni hänestä. Lähinnä nurina-Maria ärsytti.

Voi, tulipa tästä nyt marmatusta! Jottei juttu menisi aivan risuiksi, sanottakoon, että Hiidensalolla oli kyllä sinänsä mielenkiintoinen kirjoittajanääni. Vaikkei Mediahuora ihastuttanut, voisin hyvin kuvitella kokeilevani Hiidensalolta tulevaisuudessa jotain toistakin kirjaa.

Mediahuoran ovat lukeneet myös ainakin kanssani suhtkoht samoilla linjoilla olleet Booksy, jolle kirja oli ”hiekkapaperia sielulle” (mainiota tykitystä koko arvio!), Jenni, Mari A. ja Merenhuiske. Enemmän kirjasta piti Salla, jolta löytyy eriävä mielipide hyvin perusteltuna.

Venla Hiidensalo: Mediahuora. Otava, 2012. Kansi: Kirsti Maula. Lainattu e-kirjana HelMetin Ebib-palvelusta, luettu puhelimella.

14. helmikuuta 2013

Mark Twain: The Adventures of Huckleberry Finn (Huckleberry Finnin seikkailut)

Ensipainoksen kuvitusta. (Wikipedia)
Suoritukseni viime vuoden So American -lukuhaasteeseen jäivät vähän puolitiehen, joten aloitettuja tai melkein aloitettuja amerikkalaisen kirjallisuuden klassikoita riittää luettavaksi pitkälle tällekin vuodelle. Ensimmäisenä sain luettua loppuun Mark Twainin Huckleberry Finnin seikkailut (1884). Oivaa So American -kamaa, sanoo muun muassa Ernest Hemingway, jonka mukaan ”all modern American literature comes from one book by Mark Twain called Huckleberry Finn.

Huckleberry Finnin seikkailut jatkaa siitä, mihin Tom Sawyerin seikkailut jäivät. Keppostelevan Tomin sijaan nyt pääosaan nousee Tomin kaveri Huck, huoleton irtolaispoika, joka karkaa paenneen Jim-orjan kanssa yhteiskunnan ulkopuolelle. Lainsuojaton kaksikko matkaa lautalla alas Mississippi-jokea ja kohtaa monenlaisia vaaroja, seikkailuja ja kommelluksia.

Minun lukukokemukseni Huckleberry Finnin parissa polveili kuin Mississippi itse. Aloitin kirjan nimittäin ensin LibriVox-äänikirjana, mutta amerikkalaisen lukijan etelävaltiolainen aksentti venytteli niin raukeasti, että minua alkoi sitä kuunnellessa väkisinkin unettaa. Puolivälissä tarinaa latasin siis äänikirjan rinnalle Project Gutenbergin e-kirjaversion ja jatkoin kirjaa pirteysasteestani riippuen vuoroin kuunnellen ja vuoroin lukien.

Sinänsä Huckleberry Finnin seikkailut on mainio kirja ääneen luettavaksi, sillä se on Huckin tarina pojan itsensä kertomana, minä-muodossa ja puhekielellä. Tämän suhteen lukuformaattiyhdistelmäni toimi hyvin, sillä paikoin puhekielisiä ilmaisuja oli mukavampi kuunnella kuin lukea (esimerkiksi tällaisia repliikkejä: ”Don’t tell me, s’I; there wuz help, s’I; ’n’ ther’ wuz a plenty help, too, s’I; ther’s ben a dozen a-helpin’ that nigger”), kun taas välillä niitä taas oli hauskaa tutkailla nimenomaan kirjoitettuina. Huck nimittäin kehittää metkoja, ääntämyksellisesti loogisia mutta virheellisiä kirjoitusasuja vaikeille sanoille (esimerkiksi keskiaikainen haarniska ei ole medieval, vaan meedyevil) ja taivuttaa epäsäännöllisiä verbejä iloisesti väärin, tyyliin ”I catched my breath”.

Olisi mielenkiintoista lukea kirja myös suomennoksena ja vertailla, millaiseksi Huckin puhekieli on eri aikoina tehdyissä käännöksissä muotoutunut. Tyko Hagmanin suomennos vuodelta 1904 on varmasti erilainen kuin Jarkko Laineen suomennos 1970-luvulta.

Kielen lisäksi minua viehätti kirjassa Huckin nokkeluus ja neuvokkuus, joiden avulla selvittiin yhdestä jos toisestakin täpärästä tilanteesta. Huck oli kaiken kaikkiaan sympaattinen päähenkilö: sitkeä pärjääjä, jonka salonkikelvottoman olemuksen alla piilee kultainen sydän. Arjen oravanpyörässä hölkkäävään lukijaan vetosi myös Huckin talttumaton vapaudenkaipuu ja rohkeus heittää romukoppaan yhteiskunnan velvollisuudet ja sovinnaisuudet. ”So in two seconds we went a-sliding down the river, and it DID seem so good to be free again and all by ourselves on the big river, and nobody to bother us.”

Oli myös mielenkiintoista kurkistaa 1800-luvun lopun etelävaltioihin Huckin ja Jimin näkökulmasta. Esimerkiksi orjuutta käsiteltiin Huckin mietteiden kautta aivan eri tyyliin kuin pursuilevan sentimentaalisessa Setä Tuomon tuvassa. Tähän liittyen täytyy todeta, että en ihan ymmärrä, miksi kirjan tuoreimpia painoksia on Yhdysvalloissa julkaistu sensuroituina versioina. Kirja on toki aikansa lapsi, mutta nigger-sanoista ja stereotypioista huolimatta sen pohjasävy on minusta kyllä rasismin vastainen.

Mikä jäi tunnelmaksi kirjan jälkeen? Amerikkalaisen kirjallisuuden merkkiteoksena ja nuortenkirjallisuuden klassikkona Huckleberry Finnin seikkailut oli kiinnostavaa lukea, mutta mitä itse lukuelämykseen tulee, putosin ehkä vähän hassusti erilaisten mahdollisten lukutapojen väliin: en oikein onnistunut eläytymään kirjaan ihan vain vauhdikkaana seikkailukertomuksena, mutta en myöskään innostunut perusteellisesti pohdiskelemaan sen syvempiä ulottuvuuksia. Niistä löytyisi kyllä varmasti mielenkiintoista ammennettavaa. Esimerkiksi tässä Vesa Sisätön kirjoittamassa jutussa pohditaan kirjan tiimoilta muun muassa sellaisia vastapareja kuin oikea ja väärä, sivistys ja villiys...

Huckleberry Finnin seikkailuista ovat lukeneet myös ainakin SonjaSuketus (joka muuten tuumailee muun muassa suomennoksen kieltä) ja 100 kirjaa -blogin Ida.

Osallistun kirjalla Ofelia Outolinnun 1800-luvun kirjat -haasteeseen.

Mark Twain: The Adventures of Huckleberry Finn. 1884. Suom. Huckleberry Finnin seikkailut, 1904. LibriVox / Project Gutenberg, kuunneltu ja luettu puhelimella.

12. helmikuuta 2013

TTT: 10 lempiasiaa tänään - hyvän tuulen musiikkia

Tämän viikon Top Ten Tuesday -listaani innoittavat Mari A:lta ja Valpurilta vastikään saamani blogihaasteet. Kiitos niistä! Yhdistän haastevastaukseni näppärästi niin, että sama lista kattaa molemmat haasteet eli 10 lempiasiaa ja 11 asiaa minusta.

Päivän teemana olkoon siis 10+1 musiikkikappaletta, jotka saavat minut tänään hyvälle tuulelle.

1. The Carpenters: Top Of The World

Tämä aurinkoinen rakkauslaulu on soinut päässäni siitä asti, kun se tarttui korviini joululomalla Dark Shadows -elokuvan soundtrackilta. Toimi tänäkin aamuna hampaidenpesumusiikkina!

Such a feeling's comin' over me
There is wonder in most everything I see
Not a cloud in the sky, got the sun in my eyes
And I won't be surprised if it's a dream





2. The Carpenters: Close To You

Toinen Carpentersin kappale, jota ei voi kuunnella tulematta hyvälle tuulelle.


3. Simon & Garfunkel: The 59th Street Bridge Song (Feelin' Groovy)

Jatketaan aamutunnelmissa Simonin ja Garfunkelin kanssa groovaten.

Slow down, you move too fast.
You got to make the morning last.
Just kicking down the cobble stones.
Looking for fun and feelin' groovy



4. Oliver: Good Morning Starshine

Mukulakiviä potkiskellessa voi lauleskella myös tämän Hair-musikaalista peräisin olevan kappaleen tahtiin.

Good morning starshine, the earth says hello
You twinkle above us, we twinkle below
Good morning starshine, you lead us along
My love and me as we sing 

Our early morning singing song



4. B. J. Thomas: Raindrops Keep Fallin' on My Head 

Hyvää tuulta sadepäiviin!


5. The Jackson 5: ABC

Tehtiinkö 70-luvulla erityisen hyväntuulisia lauluja vai onko minulla harvinaisen rajoittunut musiikkimaku? Jackson 5:n kappaleista mukaan voisi ottaa melkein minkä vain!


6. Frankie Valli: Can't Take My Eyes Off Of You

Menevää menoa tässäkin. Hm, tämä näkyy olevan vielä vanhempaa tavaraa, vuodelta 1967...

You're just too good to be true
Can't take my eyes off of you
You'd be like heaven to touch
I wanna hold you so much 




7. The Beatles: When I'm Sixty-Four

No, 1967 oli hyvä vuosi, joten otetaan vielä toinen. Beatlesiltä löytyisi montakin hyvän tuulen kappaletta, mutta otetaan nyt tämä sympaattisnäkökulmainen rakkauslaulu.

When I get older losing my hair
Many years from now
Will you still be sending me a valentine
Birthday greetings bottle of wine?



8. Hanson: MMMBop

Nyt pakotan itseni pari vuosikymmentä eteenpäin. 90-luvulla hyräilytti tämä rallatus.


9. Lily Allen: Fuck You (Very Much)

No, kiroilu sinänsä ei saa hyvälle tuulelle, mutta tämä haistattelun ja hilpeän melodian yhdistelmä hymyilyttää silti.


10. Caro Emerald: A Night Like This

Tämän kappaleen kuulin radiosta vähän aikaa sitten ja se jäi korviin soimaan.

I have never dreamed it
Have you ever dreamed a night like this?
I cannot believe it
I may never see a night like this


11. Jason Mraz: I'm Yours

Listan viimeiseksi mieleen tuli tämä.

Well open up your mind and see like me
Open up your plans and damn you're free
Look into your heart and you'll find love love love love


Olen laiska haastaja, joten en laita haasteita eteenpäin mihinkään tiettyyn blogiin. Hauskaa olisi silti kuulla, mikä saa teidät tänään hyvälle tuulelle!

9. helmikuuta 2013

Eve Hietamies: Yösyöttö

Eve Hietamiehen Yösyötön (2010) otin mukaan Koen 13 kotimaista kirjailijaa vuonna 2013 -listalleni. Hietamies ei ollut minulle ennalta tuttu kirjailija, mutta kannatti kokea! Yösyöttö oli oikein mukava lukukokemus.

Kirjan päähenkilö on Antti Pasanen, tuore pienen poikavauvan isä, jonka elämä muuttuu, kun Pia-vaimo putoaa synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Pikku Paavon hoito jää Antin harteille. Sukulaisetkin ovat kuolleita tai kaukana, joten Antin ainoaksi tukiverkoksi jäävät naapurit ja leikkipuiston naiset. Miten yksinhuoltajaisä pärjää äitien maailmassa?

Yösyöttö oli minusta kerrassaan sympaattinen kirja. Antin seikkailut äidinmaidonvastikkeiden ja vaippakassien maailmassa ovat hauskaa luettavaa: noviisin kompuroinnista vauvanhoidon kommervenkkien kanssa irtoaa rutkasti huumoria. Samalla Hietamies irvailee lempeästi ihannoiduille äitimyyteille ja yliampuville kasvatushössötyksille. Antti ei keittele Paavolle kotona tehtyjä luomusoseita eikä käsitä, miten potkupuvun erottaa yöpuvusta, kun kummassakin on ihan samanlaisia pupuja, mutta vaikkei kaikki aina mene ihan vimpan päälle, sekä isä että lapsi pärjäävät kyllä.

Kirja on sujuvaa ja viihdyttävää luettavaa. Pienen vauvan yksinhuoltajan arjen rankkuus tulee esiin, mutta tarinan synkimmät sävyt pysyttelevät pinnan alla. Esimerkiksi Pian masennus, joka sinänsä voisi olla sydäntäraastavan vakava aihe romaanille, on mukana vain satunnaisten hankalien välikohtausten kautta. Antin ja lukijan huomio on tiukasti kiinni Paavossa.

Antti oli minusta vetoava päähenkilö ja minäkertoja, ja ainakin näin naisen näkökulmasta Hietamies onnistui hyvin miehen näkökulman tavoittamisessa, vaikka mukana oli toki paljon kliseitäkin naisista ja miehistä ja äideistä ja isistä. Muutenkin Hietamies vakuutti minut kirjoittajana. On mukavaa lukea kirjaa, jota lukiessa tulee tunne, että voi antautua tarinan vietäväksi luottavaisena siitä, että kirjailija tietää mitä tekee. Seuraavaksi lukuun jatko-osa Tarhapäivä!

Yösyötön ovat lukeneet ainakin Zephyr, Norkku, Kirjakko, Aletheia, Lukuneuvoja, Pihi nainen, Maukka, Juha Haataja, Rva Kepponen, Vauhko, Minna Vuo-Cho ja varmasti moni muukin, sillä tätä on näköjään luettu paljon.

Eve Hietamies: Yösyöttö. Otava, 2012 (1. painos 2010). Kansi: Markus Pyörälä. 383 s. ISBN 978-951-1-25191-0. Saatu lahjaksi.

7. helmikuuta 2013

Anna-Leena Härkönen: Juhannusvieras

Joululahjakirjoja fiilistellessäni mietin, millaiseksi käsitykseni Anna-Leena Härkösestä kirjailijana muovautuu tämän kirjan jälkeen. Edellisestä lukemastani Härkösestä nimittäin pidin aika lailla (Onnen tunti), sitä edellisestä taas selvästi vähemmän (ennen blogiaikaa luettu Avoimien ovien päivä). Joskus kouluaikoina lukemastani Häräntappoaseesta en muista paljonkaan.

Juhannusvieras (2006) sopisi parhaiten kesälukemiseksi maalle. Sen kehyksenä on nimittäin citysinkku Tuijan paluu lapsuutensa lomamaisemiin Ristinojan kylälle. Paikka elää hänen mielessään muistojen kultaamana paratiisina, mutta yli kymmenen vuoden poissaolon jälkeen moni asia ja ihminen on muuttunut, eikä Tuijakaan enää näe asioita samoin kuin ennen. Aikuisen kokemus kesäpäivistä Ristinojalla liikauttelee lapsuusmuistoja uuteen järjestykseen.

Pisteitä siis ah niin suomalaisesta kesätunnelmasta ja kyläkaupan sitkeiden toffeekarkkien makuisista lapsuusmuistoista. Kokonaisuutena Juhannusvieras (2006) taisi silti mennä minun mielessäni samaan ”ihan ookoo” -ryhmään Avoimien ovien päivän kanssa. Kirjaa oli ihan sutjakkaa lukea, mutta erityisen syvää vaikutusta se ei minuun tehnyt. Siinä missä Onnen tunnissa oli minusta sympaattiset, elämänmakuiset henkilöhahmot, Juhannusvierasta lukiessani huomasin, etten oikeastaan juurikaan välittänyt sen henkilöistä ja siitä, miten heille kävisi. Romaania lukiessa tällainen havainto ei ole kovin hyvä juttu.

Härkönen kirjoittaa toki tässäkin kirjassa sujuvasti, omalla ominaisella äänellään. Härkösen ääni on jopa niin härkösmäinen, että hänen tekstejään lukiessani kuvittelen niiden minäkertojat tahtomattanikin kirjailijaa itseään muistuttaviksi. Juhannusvieraassa hämmennyin, kun kesken kaiken kävi ohimennen ilmi, että päähenkilö Tuija ei ollutkaan ruskeasilmäinen tummaverikkö... Muutenkin Tuija jäi minulle vähän etäiseksi. En oikein samaistunut hänen hälläväliä-irtosuhde-elämäänsä ja kyyniseen asenteeseensa, ja tämä yhdistettynä siihen, miten tiukasti Tuija toisaalta ripustautui lapsuuteensa, loi nelikymppisestä naisesta välillä vähän keskenkasvuisen vaikutelman.

Juhannusvieras on luettu monessa blogissa. Mietteitään ovat jakaneet ainakin SaraAmmaArjaRuusa, Kuutar, Katinka ja Kirsi. Amman jutun kommenteista löytyi myös linkki Jennin mielenkiintoiseen raporttiin Härkösen ”Miten kirjani ovat syntyneet” -aiheisesta luennosta. Härkönen kuulemma ei itsekään pidä Juhannusvierasta tuotantonsa helmenä, joten vaikka tämä kirja ei minuun ihan täysillä iskenytkään, aion kyllä vastedeskin tarttua Härkösen kirjoihin.

Anna-Leena Härkönen: Juhannusvieras. Otava, 2010 (1. painos 2006). 255 s. ISBN 978-951-1-22215-6. Saatu lahjaksi.

5. helmikuuta 2013

Lue ja syö: Runebergintortut ja muutama miete kansallisrunoilijasta


Runebergin päivän kunniaksi päätin aloittaa Lue ja syö -postausten sarjan tällä helmikuisella klassikkoherkulla Fredrika-rouvan keittiöstä.

Tunnustan, että ensimmäinen Runebergistä mieleeni tuleva asia ovat nimenomaan tortut. Muuten suhteeni kansallisrunoilijaan ei ole erityisen läheinen. Maamme-laulun toki osaan, mutta en ole lukenut yhtään Runebergin teosta enkä tunne erityistä paloa niiden pariin.

Ehkä kiinnostavinta olisi tutustua Runebergiin hänestä kirjoitettujen kirjojen kautta. Blogeissakin ovat vilahdelleet esimerkiksi  Erik Wahlströmin Runeberg-aiheinen romaani Kärpäsenkesyttäjä (josta ovat kirjoittaneet ainakin Kirjantila, Kirjainten virrassa ja Juuri tällaista) ja Merete Mazzarellan Fredrikasta kirjoittama elämäkerta Fredrika Charlotta o. s. Tengström – kansallisrunoilijan vaimo (jonka ovat lukeneet ainakin Luettua elämää, Kirjakepponen ja Luen ja kirjoitan).

Muita Runebergistä mieleen tulevia kirjoja ovat Runeberg-palkinnon voittaneet kirjat. Osaatteko nimetä yhtään? Minä en. Lunttasin listan Wikipediasta ja laskin lukeneeni voittajakirjoista viisi: Monika Fagerholmin Ihanat naiset rannalla (1995), Mari Mörön Kiltin yön lahjat (1999), Ranya ElRamlyn Auringon aseman (2003), Sofi Oksasen Puhdistuksen (2009) ja Kari Hotakaisen Ihmisen osan (2010).

No niin, kirjallinen osuus on käsitelty, nyt takaisin torttuihin! Tein ne tällä kertaa Kodin Kuvalehden sivuilta löytyneellä reseptillä vähän soveltaen. Ohjeen mukaan tästä tulee 14 annosta, mutta minun torttuni taisivat olla sen verran pieniä, että niitä tuli peräti 21.

Runebergintortut

Taikina:
200 g voita tai 200 g margariinia tai 2 dl juoksevaa margariinia
2 dl sokeria
2 kpl kananmunaa
2 dl pähkinärouhetta
2,5 dl korppujauhoja
2 dl vehnäjauhoja
1,5 tl leivinjauhetta
1 dl punssia tai 1 dl omenamehua

Pinnalle:
vadelmahilloa
1,5 dl tomusokeria
0,5 rkl vettä
1 tl sitruunamehua

Vaahdota pehmeä rasva ja sokeri. (Minä innostuin jonkin toisen ohjeen perusteella korvaamaan puolet sokerista fariinisokerilla. Tuumasin, että siitä voi tulla taikinaan lisää makua.)

Lisää munat yksitellen vatkaten.

Sekoita pähkinärouhe ja jauhot keskenään. Lisää taikinaan.

Sekoita punssi tai omenamehu sekaan viimeiseksi. (Kodin Kuvalehti vinkkaa, että punssin voi korvata muutamalla tipalla punssiesanssia ja käyttää nesteenä esimerkiksi maitoa. Minulla ei ollut sen kummemmin punssia, esanssia kuin mehuakaan, joten käytin nesteeksi lorauksen pähkinälikööriä, toisen lorauksen piparimausteiden makuista likööriä ja loput maitoa.)

Nostele ruokalusikalla taikinaa isoihin muffinivuokiin siten, että taikina täyttää 3/4 vuoasta. Paina sormella taikinan keskelle syvennys ja lusikoi vadelmahilloa koloon. Paista uunin alatasolla 200 asteessa 15-20 minuuttia. Jäähdytä.

Sekoita tomusokeri veden ja sitruunamehun kanssa notkeaksi tahnaksi. Lisää tarvittaessa nestettä. Valuta lusikalla koristeita jäähtyneiden torttujen päälle. (Minulla sattui olemaan putkilo valmista vaaleanpunaista sokerikuorrutetta, joten käytin sitä, vaikka perinteinen valkoinen olisi ollut nätimpää. Ennen koristelua kostutin torttuja vähän sekoituksella piparilikööriä ja vettä. Lisäsin päälle myös ylimääräisen nokareen hilloa.)

Tortuista tuli makoisia, vaikka olisin ehkä voinut kostutella ja hillotella vielä runsaskätisemmin. Runebergintortut ovat parhaimmillaan muhkean mehevinä!

2. helmikuuta 2013

John Simon: Koneen ruhtinas - Pekka Herlinin elämä

Ebib-kirjasto palautti mieleeni tästä talousvaikuttaja Pekka Herlinin elämäkerrasta sen ilmestymisen aikoihin lukemani lehtijutut. Muuten Herlin henkilönä ei välttämättä olisi ponkaissut elämäkertalukemistoni kärkeen, mutta tästä John Simonin kirjoittamasta kirjasta oli arvioiden perusteella muodostunut mielenkiintoinen kuva. Jonkinlaista kohuakin sen ympärille kai kehkeytyi.

Koneen ruhtinas Pekka Herlinin elämä (Otava, 2009) piirtää monisärmäisen kuvan monisärmäisestä miehestä. Isoisältään ja isältään Koneen johtopallin perineessä Herlinissä, joka luotsasi firmaa toimitusjohtajana, hallituksen puheenjohtajana ja pääomistajana 1960-luvulta 2000-luvulle, oli monta ristiriitaista puolta. Herlin oli sekä kansainvälisen suuryrityksen johtaja että sukutilansa hoidolle täysillä omistautuva maanviljelijä. Hänellä oli poikkeuksellisen terävä äly, mutta myös laidasta laitaan heittelehtivät tunteet. Hän oli määrätietoinen ja voimakastahtoinen, ja silti tuskallisen epävarma. Arvostettu yritysjohtaja, mutta pelätty perheenpää.

Simon ristivalottaa Herlinin elämää ja persoonaa teemoittain jäsennellyissä luvuissa. Monet niistä kertovat jo otsikoillaan Herliniä ja hänen läheisiään riipineistä ristiriidoista  ”Maanviljelijä vai teollisuusmies?”, ”Apollon ja Dionysos”. Alkuun tämä ajassa eteen- ja taaksepäin hyppelehtivä käsittelytapa tuntui minusta vähän sekavalta ja runsailla haastattelulainauksilla höystetty teksti sirpaleiselta, mutta vähitellen pääsin jyvälle Herlinin elämän ja uran käännekohdista, ja niiden tarkastelu eri näkökulmista alkoi tuntua onnistuneelta käsittelytavalta. Kieleltään tai kerronnaltaan Koneen ruhtinaassa ei ole erityistä kaunokirjallista säihkettä, mutta kohteestaan se maalaa kiehtovan kuvan.

Nostan hattua Simonille myös siitä, että kirja onnistuu olemaan yhtä aikaa kaunistelematon ja kohdettaan kunnioittava: ei ylenmääräistä sädekehän kiillotusta, muttei likapyykillä hekumointiakaan. Hattu nousee myös Herlinin perheelle, joka antoi tukensa rehelliselle kirjaprojektille. Vaikka Koneen viestintäosastolla työskentelevä Simon ryhtyi tehtävään alun perin Antti Herlinin pyynnöstä, mikään hymistelevä yrityshistoriikki tämä kirja ei todellakaan ole. Herlinin lapset, etunenässä Niklas, sanovat suorat sanat siitä, miten vaikea ihminen Pekka oli ja miten paljon tuskaa hänen alkoholisminsa, arvaamattomuutensa ja tasapainottomuutensa hänen läheisilleen aiheuttivat.

Kirjablogeista Koneen ruhtinaasta ovat kirjoittaneet ainakin KirjahyllyINAhdus ja Kirjakriitikko. Paljon juttua kirjasta löytyy myös talouspuolen lehdistä ja blogeista. Talouselämää seuraaville kirja avaa mielenkiintoisia näkökulmia niin Suomen taloushistoriaan kuin johtamistaidon saloihinkin, mutta voin suositella kirjaa lämpimästi sellaisillekin lukijoille, jotka eivät hissibisneksestä erityisemmin välitä. Koneen ruhtinas on ennen kaikkea ajatuksia herättävä henkilökuva.

P. S. Tämä kirja ei ollut mukana alustavalla listallani Koen 13 kotimaista kirjailijaa -haasteeseen, mutta aloitetaan nyt sitten tällä!

John Simon: Koneen ruhtinas. Otava, 2009. Lainattu Ebib-palvelusta, luettu puhelimella.