30. syyskuuta 2013

Jari Tervo: Myyrä

 
Jari Tervo kuuluu niihin kotimaisiin kirjailijoihin, joita kohtaan tunnen epämääräisiä ennakkoluuloja. Pariin kertaan olen jo lainannut kirjastosta Tervon kirjoja, mutta lukematta ovat jääneet. Jotenkin Tervo ei vain ole mielikuvieni perusteella tuntunut minun lukumakuuni istuvalta kirjailijalta (liian äijämäinen?).
 
Monen muun lukumakuun Tervo sen sijaan näkyy natsaavan, sillä esimerkiksi Hesarin lukijaäänestyksessä 2000-luvun parhaista suomalaisista romaaneista sadan suosikin listalle päätyi peräti neljä Tervon teosta: Myyrä (16. sija), Layla (28. sija), Troikka (43. sija) ja Ohrana (54. sija). Tästä kestosuosiosta vaikuttuneena päätin vihdoin ryhtyä tuumasta toimeen ja antaa minäkin Tervolle mahdollisuuden.
 
Valitsin ennakkoluulojen työstöprojektin materiaaliksi Tervon kirjoista listalla eniten ääniä kahmineen eli Myyrän (2004). En lannistunut edes reippaasti yli 500 sivun mitasta, sillä kirja alkoi lupaavasti: dramaattinen tilanne Suomen historiasta, vahvaa tunnelmaa, sopivasti arvoituksellisuutta. Odotin jännityksellä, mitä Tervo tarinan edetessä eteeni vyöryttäisi.
 
Mutta sitten putosin kärryiltä. Aivokapasiteettini ei kerta kaikkiaan riittänyt kirjan moninaisten henkilöiden, sivujuonien ja poliittisten ja historiallisen viittausten prosessointiin. Kirjalla on ehkä enemmän annettavaa lukijoille, joilla on paremmat tiedot Suomen poliittisesta historiasta ja virkeämpi kiinnostus siihen, mitä suomettumisen ajan kulisseissa oikeastaan tapahtuikaan. Siihen Tervo nimittäin tarjoaa yhden varsin mielikuvituksekkaasti polveilevan tulkinnan, joka risteilee sisällissodan kuohuista Kekkosen kabinetteihin, Siperian vankileireille ja lopulta 2000-luvulle asti.
 
Eniten kiinnostuin kirjassa kurkistuksista Presidentin – nimeltä Kekkosta ei taidettu mainita – ajatuksiin ja tuntemuksiin. Tervon kuvaama Presidentti on valtias voimainsa tunnossa (toki vainoharhainenkin välillä), mutta myös vanheneva mies, jota painavat nuoruuden rankat kokemukset vuosikymmenten takaa. Presidentti tuntui minusta kirjan henkilöistä jotenkin lähestyttävimmältä. Monet muut henkilöt, mukaan lukien päähenkilö, Suojelupoliisin etsivä Jura Karhu, sen sijaan jäivät etäisen tuntuisiksi. Juonen tilkkutäkki meni henkilökuvauksen edelle. Tilkkutäkki oli sinänsä komea ja taidolla sommiteltu, mutta minä olisin ehkä kaivannut vähän lisää pehmoisia täytteitä.
 
Ensimmäinen Tervoni ei siis ollut suurta rakkautta, mutta onneksi Tervon suosio ei ole minun tykkäämiseni varassa. Minua enemmän Myyrästä ovat pitäneet ainakin Booksy ja Salla. Lukekaa heidän blogeistaan, miksi tämä kirja kannattaa lukea!
 
Jari Tervo: Myyrä. WSOY, 2004. 543 s. Kansi: Tuula Mäkiä. Lainattu kirjastosta.

17. syyskuuta 2013

Sarah Waters: The Night Watch (Yövartio)

Pidin valtavasti Sarah Watersin Vieraasta kartanossa. Yhden kirjan perusteella en tohdi nimetä ketään lempikirjailijakseni, mutta Watersin ankkuroin ainakin tukevasti ehdokaslistalle. Ilmassa oli siis pientä jännitystä, kun seuraavan kerran tartuin kirjailijan teokseen. Vastaisiko se odotuksiin?

Vastasihan se. En tiedä, kumpi kirjoista on parempi, mutta The Night Watch (2006) eli suomeksi Yövartio oli sekin hurjan hyvä. Ihastuin tässä kirjassa samaan kuin edellisessä: Watersin kykyyn kirjoittaa menneestä maailmasta aidon tuntuisesti, luoda vahvoja tunnelmia pienten eleiden ja asioiden kautta ja punoa niistä rikkaan, täyden tuntuinen kokonaisuus. Kirjan maailma tuntuu jatkuvan tekstin takanakin. Kerronta kulkee verkkaisesti, jopa hitaasti, mutta sen jännite vie mukaansa ja pitää otteessaan. ”Burns with a slow but scorching intensity”, mainostaa lainaus Independent on Sundayn kriitikolta kirjan takakannessa. Kuvaus on minusta erinomainen.

Yövartio seuraa toisiinsa kietoutuvia ihmiskohtaloita toisen maailmansodan aikaisessa Lontoossa. Kirjan rakenne on mielenkiintoinen. Tarina alkaa vuodesta 1947, kun sota on jo ohi, ja palaa vuoden 1944 kautta vuoteen 1941. Tapahtumien taustat avautuvat vähitellen, ja pala palalta lukija ymmärtää, miksi henkilöistä tuli sellaisia kuin tuli. Kaikkia lankoja ei silti solmita yhteen. Tässä on minusta toinen hienous, jota ihailin jo Vieras kartanossa -kirjan kohdalla. Asioita jää auki, eikä ihan kaikkea voi olla varma ymmärtävänsä. Aivan kuin oikeassa elämässä.

Kirjan päähenkilöitä on neljä. Vahva, itsenäinen Kay, rakkautta janoava Helen, surkeaan suhteeseen jumittunut Vivian ja sopeutumisvaikeuksinen Duncan. Taustalla möyryää kasvoton sota, joka repii kaupunkia ja sen asukkaita rikki sitkeällä, piinaavalla arvaamattomuudellaan. Koskaan ei voi tietää, kuoleeko tänään, ja silti arjen on jatkuttava. Sota-ajan ankarat olosuhteet tulevat käsinkosketeltaviksi. Piiloon pimennetty suurkaupunki, öisten pommitusten kauhut, ainainen pula ja puute – mutta myös ihmisen hämmästyttävä kyky sopeutua ja selvitä, jatkaa elämää haavoittuneena ja arpisenakin.

Ajankuvan lisäksi tosilta tuntuvat kirjan henkilöt ja heidän suhteensa. Kukaan kirjan henkilöistä ei ole täydellinen, heillä kaikilla on vikansa ja he kaikki tekevät virheitä. Tuskastuin Vivin naiiviuteen ja Helenin epävarmuuteen, ihmettelin etäistä Kaytä. Silti välitin heistä. Waters kuvaa taitavasti pieniä liikahduksia ihmisten välillä. Monimutkaiset tunteet heräävät, kasvavat ja lakastuvat ohikiitävissä hetkissä, pienissä eleissä ja katseissa.

Ihmissuhteiden kuvaukseen tuo oman ulottuvuutensa se, että monet kirjan henkilöistä ovat homoseksuaalisia. Helen, Kay ja heidän suhteeseensa kytkeytyvä kolmas nainen, Julia, joutuvat kätkemään rakkautensa yhteiskunnalta. Toisaalta lesbojen osana on elää pimeän ajan pimeimmissä varjoissa, toisaalta poikkeukselliset olosuhteet antavat tilaa uusille vapauksille. Miesten vaatteissa viihtyvä rohkea Kay tuntuu viihtyvän paremmin tapahtumien keskellä ambulanssikuskina kuin sodanjälkeisessä toimettomuudessa.

Waters kuvaa rakkautta ja seksiä suorasukaisesti. Esillä ovat niin ihmissuhteiden kauniit kuin rumatkin puolet. Kirjan henkilöt kokevat ihastumisen huumaa ja saavat osakseen kiintymystä ja läheisyyttä, mutta rakkaus tuo mukanaan myös vallankäyttöä, riippuvaisuutta ja epätoivoa. Yövartion piirtämä kuva elämästä ja ihmisistä ei ole ruusuinen, mutta koskettava ja ajatuksia herättävä se on. Erinomainen kirja.

Kirjasta ovat bloganneet ainakin Sanna, Salla, Katja, Linnea, Satu, Kuutar ja Riina.

Sarah Waters: The Night Watch. Virago, 2006. 506 s. Ostettu käytettynä. Suom. Yövartio, Tammi, 2007.

13. syyskuuta 2013

Earl Derr Biggers: The Agony Column (ja turinointia äänikirjoista)

Viime viikkojen kaunis sää on innostanut minut taittamaan työmatkat kävellen. Päivä lähtee mukavasti käyntiin annoksella raitista ilmaa (ja, noh, jonkin verran pakokaasuja) varsinkin, kun askelia siivittävät äänikirjat. Olen alkanut kuunnella äänikirjoja lähes päivittäin ja innostun niistä yhä enemmän.

Olen toistaiseksi ladannut äänikirjoja enimmäkseen englanninkielisinä kännykän Audiobooks-sovelluksen kautta. Kirjat ovat vapaaehtoisten lukijoiden LibriVox-kokoelmaan lukemia tekijänoikeuksista vapaita kirjoja. Äänitteiden teknisessä laadussa on eroja, mutta tähän mennessä olen ollut tarjontaan oikein tyytyväinen. Useimmat lukijat lukevat minusta itse asiassa harrastelijoiksi hämmästyttävän hyvin: selkeällä äänellä ja sopivasti eläytyen.

Sivuston äänitteistä suurin osa on englanninkielistä. Mukana on tunnettuja klassikkoja, mutta myös varsin hämäriltä kuulostavia kuriositeettejakin. Onpa joku lukenut nauhalle jopa alkuluvut 17389:ään asti – esittelytekstin mukaan matikkafaneille ja unettomuudesta kärsiville!

Suomeksi kirjoja on tarjolla vähänlaisesti. Latasin kännykkään Juhani Ahon Rautatien, mutta en ole vielä kokeillut sen kuuntelua. Muualta suomenkielisiä äänikirjoja näytyy löytyvän mukavasti ainakin Elisa Kirjan valikoimista. Olen ollut erittäin tyytyväinen Elisa Kirjaan e-kirjojen ostopaikkana, joten ehkä innostun jossain vaiheessa kokeilemaan palvelun äänikirjatarjontaakin.


Tällä kertaa esittelyssä on varsinainen yllätyslöytö. Löysin Earl Derr Biggersin kirjan The Agony Column (1916) nimittäin painettuani kännykkäsovelluksen ”Surprise me” -nappulaa. Kuvaus sai minut innostumaan välittömästi:
English romantic adventure starring a young American in London and inspired by the personal ads (agony columns) in the London papers. In this treacherous tale of murder and intrigue young American Geoffrey West tracks a killer from the posh dining room of the Carlton Hotel to the opium dens of London’s Limehouse district in search of the truth and the heart of his true love only to find the culprit all too close to home. Earl Derr Biggers is better known as the author of numerous Charlie Chan novels. The Agony Column was released as a movie under the name Second Floor Mystery in 1930. While this movie was in production, its two stars, Loretta Young and Grant Withers, eloped.
Siis varsinkin tuo loppu – ah, miten romanttista! Ylipäätään yhdistelmä rakkautta ja murhia sekä luksushotelleja ja oopiumiluolia kuulosti oikein lupaavalta. LibriVox-kirjoista muuten vielä sen verran, että tällä kirjalla sattui olemaan vetävästi kirjoitettu esittelyteksti, mutta usein tekstit ovat harmillisen epäselviä tai puutteellisia. Kaipaisin vakioelementteinä mukaan esimerkiksi sellaiset perustiedot kuin ilmestymisvuoden ja äänitteen keston, joka näkyy kyllä LibriVoxin nettisivuilla, mutta ei ainakaan minun käyttämässäni Androidin Audiobooks-kännykkäsovelluksessa.

The Agony Column oli oikein mukavaa kuunneltavaa ja sopi mainiosti äänikirjaksi (lisää aiheesta edellisessä äänikirjapostauksessa). Hiuksia nostattavaa jännitystä tämä murhamysteeri ei tarjonnut, mutta viehättävän vanhanaikaista tunnelmaa yllin kyllin. Luksushotellien ja oopiumiluolien lisäksi mukana on siirtomaakenraaleja, salaperäisiä kirjeitä, valtamerilaivoja, omahyväistä Scotland Yardin väkeä ynnä muuta mainiota nostalgiadekkarimateriaalia. Oman lisänsä kirjan tunnelmaan tuo tapahtumien sijoittuminen jännittynyttä odotusta väreilevään Lontooseen aivan ensimmäisen maailmansodan alla. Mainio löytö!

Earl Derr Biggers: The Agony Column (1916). Ladattu LibriVox-äänikirjana kännykkään. 

Kuva: Kirjan pohjalta tehdyn elokuvan The Second Floor Mystery (1930) juliste (Wikipedia)

10. syyskuuta 2013

Korea Kultahattu ja muita kesän elokuvia

Kesän aikana tuli käytyä kerran elokuvissa, ja muutama leffa töllötettiin kotisohvalla. Tässä siis vuoden ensimmäisen ja toisen kvartaalin jatkoksi kesän elokuvaelämykset.

Pirates of the Caribbean: The Curse of the Black Pearl (2003)

Ensikohtaamiseni Jack Sparrow’n kanssa! Varsin viihdyttävä seikkailuelokuva. Oli hauskaa, että tämä leffa sattui tulemaan telkkarista pian sen jälkeen, kun olin lukenut merirosvoklassikko Aarresaaren ja olin oivissa pääkallolipputunnelmissa. Johnny Depp on tässä elokuvassa mainio.
Two Lovers (2008)

Ihastuin keväällä Joaquin Phoenixiin Walk the Linen Johnny Cashinä. Miehen näyttelijänlahjat pääsevät oikeuksiinsa myös tässä elokuvassa. Phoenix esittää estynyttä brooklyniläismies Leonardia, joka ei osaa valita lempeän morsiamensa (Vinessa Shaw) ja viettelevän naapurinsa (Gwyneth Paltrow) välillä. Vahvatunnelmaista, melankolista draamaa. Elokuvan kerrotaan perustuvan löyhästi Dostojevskin novelliin Valkoisia öitä, mutta ainakin Elma Ilonan blogijutun perusteella yhteys vaikuttaa tosiaan hyvin löyhältä.

The Great Gatsby (2013)

Olin kuullut Baz Luhrmannin Gatsby-tulkinnasta varautuneita arvioita, mutta minuun elokuva tehosi. Valkokankaalle ryöppyävä runsaus tekee tunnelmasta erilaisen kuin F. Scott Fitzgeraldin kirpeänhaikeassa romaanissa, mutta tarinan ydin löytyi minusta silti kaiken pauhun alta. Ja komealtahan se näytti! Leonardo DiCaprio teki minusta hienon roolin Gatsbynä: hahmo säilytti monitulkintaisuutensa.

Chéri (2009)

Coletten romaaniin perustuvassa elokuvassa Michelle Pfeiffer esittää ikääntyvää kurtisaania, joka rakastuu itseään rutkasti nuorempaan mieheen. Upea 1900-luvun alun miljöö ja puvut. Tarinakin kiehtoi, mutta luulen, että vielä enemmän saattaisin nauttia tästä kirjana. Lemmenparin suhde eteni kovin vauhdikkaan oloisesti, olisin kaivannut enemmän kypsyttelyä.

Sweeney Todd (2007)

Verenhimoinen parturi 1800-luvun Lontoossa. En tiennyt etukäteen, että kyseessä on musikaali, enkä osannut odottaa aivan näin veristä menoa, joten hämmennyin hieman, kun Johnny Depp ryhtyi laulaa luikauttelemaan ja viiltelemään kurkkuja auki. Olen viime kuukausina tullut katsoneeksi useamman Tim Burtonin elokuvan, ja miehen maneerit alkavat vähän kyllästyttää. Sweeney Todd ei ollut huonoin (vähiten olen toistaiseksi pitänyt Liisasta Ihmemaassa) mutta ei myöskään mieluisin (se oli Big Fish).

Tess (1979)

Sievä maalaistyttö Tess saa tietää olevansa ylhäistä syntyperää, mutta aateluus ja kauneus eivät vie onneen. Roman Polanskin ohjaama elokuva perustuu Thomas Hardyn romaaniin Tess of the D'Urbervilles (Tessin tarina). Englantilaiset maalaismaisemat ja nuori Nasstasja Kinski ovat tenhoavan kauniita, mutta tuntui, että vaiherikkaassa tarinassa oli liikaa tavaraa yhteen elokuvaan. Katselunautintoa ei edistänyt myöskään ranskankielinen dubbaus... Kirja alkoi kuitenkin kiinnostaa, joten taidanpa hankkia käsiini Tessin tarinan!



P. S. Muistuttelenpa minäkin kirjabloggareiden keräyksestä Suomen Pakolaisavun lukutaitokampanjan hyväksi. Lisää kampanjasta esimerkiksi Kirjainten virrassa -blogissa, ja lahjoituksen voi tehdä täällä. Vielä ehtii tukemaan lukutaitoa!

7. syyskuuta 2013

Kate Chopin: The Awakening (Herääminen)

Ensimmäinen painos. (Wikipedia)
Kiinnostuin Kate Chopinin romaanista The Awakening (1899) eli Herääminen (suom. Faros, 2009) alun perin muistaakseni Kirjavan kammarin kirjoituksen luettuani. Sitä ennen en tiennyt kirjasta mitään, mutta Karoliinan ja muiden blogijuttujen perusteella se kuulosti varsin lupaavalta minun makuuni. Kirjavan kammarin genremääritelmä ”porvarillinen naiseusahdistus” sijoitettuna 1800-luvun lopun Louisianaan, kyllä kiitos!

Kuuntelin kirjan äänikirjana englanniksi. Olen vasta aloittelija äänikirjojen kuuntelussa, ja tämä teos ei ollut kuunteluun ihan täysosuma. Toistaiseksi paras äänikirjakokemukseni on ollut tyttökirjaklassikko Setä Pitkäsääri. Se oli helppoa ja mukavaa kuunneltavaa, sillä tarina oli pääpiirteissään ennalta tuttu, kirjemuoto sopi hyvin ääneen luettavaksi, kieli oli suoraviivaista ja luvut lyhyitä. The Awakeningin kohdalla taas tuntui, että tekstin sävyistä meni kuunneltuna osa ohi. Olisin paikoin mieluusti viipyillyt sanojen parissa pidempään ja tunnelmoinut omaan tahtiin. Vähän hassua oli myös se, että kirja oli jaettu kahdeksalle eri lukijalle, joilla kaikilla oli tietysti oma tyylinsä ja esimerkiksi oma tapansa ääntää kirjan henkilöiden ranskalaiset nimet amerikkalaisittain.

No, itse asiaan. Herääminen vastasi hienosti odotuksiini. Rakastan tällaisia kuvauksia menneen maailman ihmisistä yhteiskuntaluokkansa ja yhteisön elämäntavan puristuksessa. Mieleen tulee ainakin Edith Whartonin Viattomuuden aika ja Henry Jamesin Washingtonin aukio, miksei myös Sinclair Lewisin Valtakatu (kas, mieleen tuli vain amerikkalaisia!). Kuten näiden kirjojen päähenkilöt, myös Heräämisen Edna Pontellier havahtuu tutkimaan omia toiveitaan ja halujaan yhteisön odotuksia ja kyseenalaistamattomia totuuksia vasten. Onko niitä mahdollista erottaa toisistaan? Ja miten niiden mahdolliseen ristiriitaan tulisi suhtautua, miten sen havaittuaan toimia?

Ednalle alkusykäyksen näihin kysymyksiin antaa loma Louisianan rannikolla. Nuoren perheenäidin elämässä on kaikki kunnossa – aviomies huolehtii perheen taloudesta, lastenhoitaja jälkikasvusta – mutta omituinen levottomuus alkaa kaihertaa Ednaa. Kaupunkikotiin New Orleansiin palattuaan Edna alkaa ottaa varovaisia ensiaskelia itsenäistymisen tiellä.

Vaimon tyhjästä ilmestynyt oma tahto saa herra Pontellier’n huolestumaan niin, että tarvitaan lääkärin neuvoja. Tohtori arvelee, että kyseessä on ohimenevä vaihe: Edna on kenties joutunut uudenaikaisten pseudo-intellektuellien naisten vaikutuksen alaiseksi. Vaihe ei kuitenkaan mene ohi, päinvastoin. Edna alkaa ottaa tilaa omille harrastuksilleen, jopa omalle taiteelliselle työlle, ja omille tuttavilleen sovinnaisten seurapiirien ulkopuolella.
There was with her a feeling of having descended in the social scale, with a corresponding sense of having risen in the spiritual. Every step which she took toward relieving herself from obligations added to her strength and expansion as an individual. She began to look with her own eyes; to see and to apprehend the deeper undercurrents of life.
Tärkeä hahmo Ednan heräämisessä on Robert Lebrun, nuori mies, joka saa naisen sydämen lepattelemaan uudella tavalla. Ennen tunteet eivät ole koskaan ohjanneet Edna elämää – avioliitto ja perhe-elämä ovat olleet itsestäänselvyyksiä – mutta nyt Edna antaa itselleen luvan tutustua niihin. On kuin Edna oikein kutsuisi niitä esiin, maistelisi niitä, herkuttelisi niillä. Lähes koulutyttömäinen ihastus Robertiin avaa Ednan vastaanottavaiseksi myös muiden miesten huomiolle. Ednan vapautumisen voi hyvin uskoa herättäneen paheksuntaa aikalaislukijoissa.

Ednaa voi pitää itsekkäänä, piittaamattomana naisena. Hän liukuu kohti uutta, itsenäisempää elämää välittämättä siitä, mitä muutos merkitsee hänen miehelleen ja lapsilleen. Usein Ednan kapinointi tuntui vastuuttomalta ja keskenkasvuiselta haihattelulta. Edna oli myös erikoisella tavalla yhtä aikaa päättäväinen ja välinpitämätön. Hän teki hämmästyttävän rohkeitakin valintoja, mutta tuntui silti pikemminkin harhailevan kuin tietoisesti suuntaavan niitä kohti. ”[S]he had abandoned herself to Fate, and awaited the consequences with indifference.”

Toisaalta Ednaa ei ole vaikea ymmärtää. Heräämisen kuvaaman aikakauden ja yhteiskuntaluokan nainen, joka haluaa ”to wake up after all, even to suffer, rather than to remain a dupe to illusions all one's life” joutuu väistämättä tekemään hankalia, kömpelöjä ratkaisuja. Mutta eivät Ednan kohtaamat kysymykset ole helppoja nykyaikanakaan. Oman ajan ja tilan kaipuu on kaihertanut naissukupolvia ennen Ednaa ja Ednan jälkeen, ja halu tuntea itsensä ja tulla tunnustetuksi yksilönä, omana itsenään, on yleismaailmallinen.

Osallistun kirjalla Ofelia Outolinnun 1800-luvun kirjat -haasteeseen ja Sinisen linnan kirjaston Marian Avioliittojuonia-haasteeseen.

Kate Chopin: The Awakening. Herbert S. Stone & Company, 1899. Ladattu LibriVox-äänikirjana.

4. syyskuuta 2013

Kirjaostoksilla eilen

Kirjablogeissa turinoitiin eilen kirjojen ostamisesta. Hehkutuksen aiheena eivät tällä kertaa olleet loistolöydöt alelaareista, divareista ja kirjastojen poistohyllyistä, vaan ihan tavalliset täysihintaiset kirjat. Niitäkin kannattaa ostaa, jotta kirjailijat, kustantajat ja kirjakauppiaat voivat jatkaa lukuharrastajien elämän sulostuttamista työnsä hedelmillä. (Linkkejä bloggaajien kirjaostoksiin löytyy Café pour les idiots -blogista.)

Minä tunnustan ostavani täysihintaisia kirjoja harvoin. Syynä on runsaudenpula-ahdistus. Lukemattomia kirjoja on jo niin paljon omassa hyllyssä, kirjastoissa, internetin uumenissa ja noissa yllämainituissa divareissa, että tulen harvoin hakeutuneeksi asiasta tehden kirjakauppaan ostoksille. Ja siellä se runsaudenpula vasta iskeekin! Minulla on harvoin mielessä tiettyä kirjaa, jonka haluaisin omistaa tai lukea, vaan valitsen lukemiseni pikemminkin haahuilumetodilla. Kirjakaupan myyntipöytien seireeninlaulut saavat haahuilijan hämmentyneeksi. Miten valita näistä kaikista mielenkiintoisista kirjoista vain yksi, pari tai muutama kassalle vietäväksi?

Eilen kuitenkin tsemppasin. Bloggaamaan en ehtinyt, mutta olkoon tämä myöhästynyt tempauspostaus muistutus siitä, että kirjoja kannattaa ostaa tempausten ulkopuolellakin!

Olisin mieluusti tukenut lompakollani suomalaista kirjallisuutta, mutta koska halusin mennä ostoksille ihan oikeaan kirjakauppaan, kohteeksi valikoitui paikallinen puoti Brysselissä. Puoti on kyllä väärä sana, sillä kyseessä on Filigranes, Belgian suurin kirjakauppa. Pian kauppa kasvaa entisestään (2600 neliömetriin, jos tarkkoja ollaan), sillä syyskuun puolivälissä avautuu liikkeen uusi laajennusosa.

Filigranes on mukava kauppa. Kahvilaan voi ottaa kirjoja selailtavaksi (minä en tosin uskalla, kun pelkään kaatavani sumpit sivujen väliin), henkilökunta on tietäväistä ja avuliasta, ja monenlaisia tapahtumiakin on tarjolla. En ole toistaiseksi osallistunut mihinkään, mutta kiinnostuin esimerkiksi kirjallisista aperiitiveista, joiden ohjelmassa on lukuvinkkejä viinilasillisen äärellä. Kirjailijavieraitakin näkyy käyvän.

Ilostuin heti sisään päästyäni, sillä hienosti näkyvällä paikalla syksyn uutuuspöydällä oli peräti kaksi suomalaista kirjaa: Rosa Liksomin Compartiment no 6 ja Juhani Ahon Seul. Muitakin suomalaisia kirjoja tuli kaupassa kuljeskellessa vastaan, Arto Paasilinnasta Riikka Pulkkiseen ja Tuomas Kyröön. Jee!

Bongaa suomalaiset!

Syksyn uutuuksien pöydällä olivat näkyvästi esillä isojen ranskalaisten kustantamojen kirjat, esimerkiksi Gallimardin tunnistettavat valko-punaiset kannet. Minimalististen kansien huomioarvoa oli uutuuksien osalta kasvatettu kääräisemällä kirjan ympärille läpyskä, jossa on värikuva kirjailijan pärstästä. Isojen talojen lisäksi esille oli kyllä nostettu ihan mukavasti pienempienkin kustantamojen teoksia.

Kovakantisia kirjoja oli harvassa. Kustannusalaa paremmin tuntevat osaavat ehkä analysoida paremmin, mutta ranskalaiset ja belgialaiset kustantamot näyttävät julkaisevat suurimman osan romaaneista ”puolikovina”, siis sellaisina ei-ihan-pokkareina mutta kuitenkin pehmeäkantisina painoksina. Kuluttajien mieltymykset tässä asiassa taitavat vaihdella maittain, sillä Suomessa kovakantisuus tuntuu olevan tärkeä juttu.

Ollako vai eikö olla kansikuva? Gallimard ei osaa päättää.

Minkä kirjan sitten ostin? Halusin tutustua johonkin minulle uuteen kirjailijaan ja mieluiten belgialaiseen. Hyllystä hyppäsi silmään kirja, jolla oli uteliaisuutta kutkuttava kilometrin mittainen nimi: Histoire d’Alice, qui ne pensait jamais à rien (et de tous ses maris, plus un) eli jotakuinkin Tarina Alicesta, joka ei koskaan ajatellut mitään (ja kaikista hänen aviomiehistään, plus yhdestä). Takakansikin kuulosti mielenkiintoiselta. Kirjoittaja on belgialainen Francis Dannemark, kustantaja Robert Laffont, ilmestymisvuosi 2013 ja hinta 14,95 €. Siis ei kun kirja kainaloon!


Kassalla pyysin tempauspäivän kunniaksi kirjan lahjapakettiin. En raatsinut avata pakettia vielä. Odottakoon se sopivaa hetkeä, kun mieleni tekee ilahduttaa itseäni kirjalahjalla.