27. joulukuuta 2013

Riikka Ala-Harja: Maihinnousu

Riikka Ala-Harjan Maihinnousun (2012) viime vuonna kirvoittama kohu sai minut karttamaan kirjaa. Romaanin aihe kuulosti sinänsä mielenkiintoiselta, mutta sen ympärillä käyty keskustelu sai minut tuntemaan oloni tirkistelijäksi jo ennen kirjan lukemista.

No, kohut laantuvat äkkiä, ja kun kirja nyt tuli vastaan Elisa Kirjan tarjouksena, epäröintini oli jo haipunut mielestä. Olen kuitenkin iloinen, etten tullut lukeneeksi kirjaa tuoreeltaan sen ilmestyttyä. Eettiseltä näkökannalta tämä on ehkä kovin itsekäs näkökulma, mutta lukijana olen tyytyväinen, että kirjan ulkopuolinen hälinä ei tässä vaiheessa enää jaksanut puskea kovin pahasti minun ja lukukokemukseni väliin.

Kirja oli nimittäin hyvä. Ala-Harja sommittelee tiiviillä kielellä tiiviiseen sivumäärään tarinan, jossa on monta tasoa. Päähenkilö Julien avioliiton mureneminen ja lapsen vakava sairaus rinnastuvat perheen asuinpaikan historiaan, Normandian rannikon sodan värjäämiin maisemiin. Vaikutuin Ala-Harjan tavasta sitoa nämä teemat yhteen luontevan tuntuisesti historioitsija-Julien ajatusten kautta.
Seisomme Henrin kanssa tyhjällä käytävällä, emme osaa sanoa toisillemme mitään. Nojaudun seinään, Henri ei ota minusta kiinni. Henri lähtee, Henri jättää minut yksin, käytävällä ei näy ketään, ei yhtään sairaanhoitajaa, kai ne ovat potilaiden kanssa tai istuvat kahvihuoneessa. Vastapäiselle seinälle on ripustettu oranssi auringonlasku, maamiina räjähtää ja sotilas sen mukana, sirpaleita tunkeutuu keuhkoihin, niitä tunkeutuu maksaan ja munuaisiin, ilmassa lentää verta ja lihanriekaleita. Sota käydään kaikkialla, asemasotaan ei ryhdytä, vihollinen voi tulla mistä tahansa, se voi ilmestyä milloin vain.
Kirjan kieli on arkista, toteavaa. Välillä terävät lauseet muuttuvat luettelomaisiksi, hermostuneen hengästyneiksi, aivan kuin Julie yrittäisi järjestää sekaisin menevän elämänsä sarjaksi hallittavissa olevia asioita ja toimintoja. Dramaattiset tunteet ja tapahtumat koteloituvat koviin, kulmikkaisiin lauseisiin.

Romaanin näkökulma on Julien, sen sodat ovat Julien sotia. Emma-tyttären sairaus on kasvoton vihollinen, jonka edessä Julie on hämmentynyt ja voimaton, vaikka tekee parhaansa ollakseen turvallinen äiti ja vahva aikuinen. Aviomiehen uskottomuudelle on helpompi antaa kasvot. Silti sekin on kiusallinen vastustaja. Vihatako Henriä, tämän uutta naista, omaa epäonnistumista, tulevaisuuden epävarmuutta? Kun suru, viha ja kuolema tulevat kiinni omaan arkeen, niitä on paljon vaikeampi käsitellä kuin silloin, kun niitä voi analysoida kirjoista tai selostaa Normandian maihinnousun yksityiskohtia janoaville turisteille.
Sodassa on helppo toimia, sillä sodan päämäärä on aina selvä, sillä tavalla sota on turvallinen. Sotaan ryhtyessä myös tietää, että joskus se loppuu; kaikki sodat loppuvat joskus.
Kirja on luettu monissa blogeissa, esimerkiksi näissä: Kirjainten virrassa, Kolmas linja, Nannan kirjakimara, Tea with Anna Karenina, Mari A:n kirjablogi, Sinisen linnan kirjasto ja Oota, mä luen tän eka loppuun.

Riikka Ala-Harja: Maihinnousu. Like, 2012. Ostettu sähkökirjana Elisa Kirjasta, luettu puhelimella.

26. joulukuuta 2013

Taina Latvala: Arvostelukappale

Joulu tulee ja menee hurjaa vauhtia! Välipäivien ratoksi blogattavaksi riittää vielä jo ennen lomaa luettuja kirjoja, tänään vuorossa Taina Latvalaa.

Arvostelukappaleella (2007) on esikoiskirjaksi nokkela nimi. Viihdyin hyvin myös sisällön parissa: kirjan toisiinsa limittyvistä novelleista muodostuu nuoden naisen kasvukertomus, jossa itseään etsivän ihmisen elämäntuskaa höystetään arjen ironialla ja pienillä haikeilla havainnoilla.

Kirjan nimen voi tulkita viittaavan moneen asiaan. Ehkä novellien päähenkilö, nuori nainen, kokee olevansa jonkinlainen arvostelukappale itsekin. Tytöstä naiseksi muuttuvaan vartaloon tutustuminen, omilleen muuttaminen, uusiin ihmissuhteisiin uskaltautuminen – mitäpä muuta ne ovat kuin sen tunnustelua, miten elämä ottaa vastaan?

Toisaalta arvostelukappaleita ovat myös kertomusten muut henkilöt. Kirjan läpikäyvä teema on nuoren naisen isäsuhde, isän kaipuu. Novellien isä on poissaoleva – kuollut, matkoilla, alkoholisti – mutta sydänjuurilla ikävöity. Tytär näkee isän viat, mutta etsii silti muista miehistä sitä, mitä isä oli, ja vertaa heitä saavuttamattomaan ihanteeseen.

Olen samaa ikäluokkaa Latvalan kanssa, ja monet tarinoiden yksityiskohdista Linnanmäen mustekalasta Ale-pubiin olivat kutkuttavan tuttuja. Samalla novellit kurottavat paikoin liki absurdeihin suuntiin, kun arkeen suodattuu kuvitelmaa. Kohtaamisiin ja ajatuksiin sekoittuu asioita jotka voisivat olla, muistoja jotka ovat ehkä vain unelmia, unelmia jotka ovat muuttuneet muistoiksi.

Kirja on ollut minulla kesken kauan ja lukeminen pätkittäistä ja vähän hajamielistä. Luulen, että omistautuneemmat lukuhetket olisivat saaneet minut viehtymään kirjasta enemmänkin. Nyt lukukokemuksesta jäi myönteinen muttei ehkä kuitenkaan niin vaikuttava jälkimaku, että se toden teolla kaivertuisi mielen sopukoihin. Latvalaan oli joka tapauksessa mielenkiintoista tutustua, ja lukisin kirjailijalta mielelläni lisääkin.

Arvostelukappale on luettu myös ainakin blogeissa Kirjainten virrassa, Mari A:n kirjablogi, Oota mä luen tän eka loppuun, Lukutoukan kulttuuriblogi, Kirja kirjalta ja Kissa kirjahyllyssä.

Taina Latvala: Arvostelukappale. WSOY, 2007. 189 s. Päällys: Sanna Sorsa. Lainattu kirjastosta.

22. joulukuuta 2013

Louisa May Alcott: A Garland for Girls

Louisa May Alcottin kertomuskokoelma A Garland for Girls (1887) tuli vastaani Librivox-äänikirjakokoelmia selaillessani. Aivan uusi tuttavuus! Kirjaa ei käsittääkseni ole suomennettu, eikä se maailmallakaan taida olla saavuttanut samanlaista mainetta kuin Pikku naisten luojan tunnetuimmat teokset.

Kirja koostuu seitsemästä kertomuksesta, joiden kaikkien innoittajina ovat tavalla tai toisella kukat. Yhteistä tarinoille ovat myös niiden henkilöhahmot ja kasvattava sanoma. Alcottin muissakin kirjoissa on paikoin melkoisen opettavainen ote, mutta näissä kertomuksissa mentiin välillä jo liki rautalangasta väännettyihin moraalisaarnoihin. Samalla siinä piili osa tarinoiden vetovoimasta. Niiden kuvaama maailma on viehättävän vanhanaikaisesti paikka, jossa nöyryys ja rehellisyys palkitaan ja jossa vaatimaton luonnonkukka vie aina lopulta voiton kaupan komeimmista silkkiruusuista.

Tarinoista ensimmäisessä, nimeltään ”May Flowers”, tavataan kuusi nuorta ystävystä, jotka päättävät parhaaseen tyttökirjatyyliin ryhtyä auttamaan vähäosaisia ja kehittämään luonnettaan. Kukin tytöistä tarttuu toimeen luonteelleen tyypillisesti ja oppii projektin aikana paljon niin kanssaihmisistään kuin itsestäänkin. Pyytettömän avuliaisuuden ja omasta hyvästä luopumisen vaikeudesta ja palkitsevuudesta kertoo myös seuraava tarina, kahden köyhän sisaruksen koettelemuksista kertova ”An Ivy Spray and Ladies’ Slippers”.

Kirjanystäviä kiinnostanee ”Pansies”-tarina, jossa kolme nuorta tyttöä saa iäkkäältä leskirouvalta neuvoja lukemisharrastukseen. Sentimentaalisia romaaneja rakastavaa Carrieta ohjataan klassikoiden pariin, ja tositarinoista kiinnostuneelle Evalle suositellaan merkkimiesten ja -naisten elämäkertoja. Opinjanoiselle Alicelle puolestaan muistutetaan, että liika on aina liikaa, sillä one can get mental dyspepsia on meat and wine as well as on ice-cream and frosted cake”. Rouva Warburtonin vinkit pähkinänkuoressa ovat siis nämä:
”Ask advice, and so cultivate a true and refined taste. I always judge people’s characters a good deal by the books they like, as well as by the company they keep; so one should be careful, for this is a pretty good test. Another is, be sure that whatever will not bear reading aloud is not fit to read to one’s self.”
Neljäs kertomus, ”Water-lilies”, seuraa ahkeraa Ruthia, joka myy lumpeenkukkia merenrantahotellin varakkaille asiakkaille. Rikkaiden ja köyhien välinen vastakkainasettelu on muutenkin vahvasti läsnä kirjan tarinoissa. Monissa niistä vaatimattomista oloista tuleva nuori tyttö joutuu tekemisiin parempiosaisen ikätoverinsa kanssa. Minun mieleeni oli erityisesti ”Poppies and Wheat”, jossa köyhä Jane lähtee hemmotellun Ethelin seuraneidiksi Euroopan-matkalle. Laivamatka Atlantin yli ja Euroopan-kiertue matka-arkkuineen ja Pariisissa teetettyine pukuineen, ah!

Vaatimattomuus ja ahkeruus voittavat koreilun ja kunnianhimon myös tarinassa ”Mountain-Laurel and Maiden-Hair”, jossa kaksi luonteiltaan erilaista ja erilaisista taustoista tulevaa tyttöä ystävystyy maalaistalon askareiden ja kirjallisten harrastusten äärellä. ”Little Button-Rose” puolestaan kertoo pikkutytöstä, joka sulattaa yrmeiden sukulaisten ja heidän yrmeän naapurinsa sydämet herttaisuudellaan ja vilpittömyydellään.

Kerrassaan somia tarinoita siis. Vaikka aika ehkä on osin ajanut Alcottin kertomusten ylenpalttisen hyveellisyyden ohi, välillä on suloista sujahtaa niiden vanhanaikaisen viattomaan maailmaan, jossa nuoren naisen kallein aarre ja kestävin kaunistus on mielen puhtaus ja sydämen sivistys.

Osallistun kirjalla Ofelia Outolinnun 1800-luvun kirjat -haasteeseen.

Louisa May Alcott: A Garland for Girls. 1887. Ladattu Librivox-äänikirjana.
Kuva: By Unknown [Public domain], via Wikimedia Commons

17. joulukuuta 2013

Juhani Aho: Papin rouva


Huokailin Juhani Aho -ihastustani jo Papin tyttären kohdalla, mutta nyt olisi sille vielä parempi hetki. Minä nimittäin suorastaan rakastuin Papin rouvaan!

Papin tyttärestä tuttu Elli on nyt naimisissa. Mies on Mikko, edellisen kirjan lopussa Ellin lapsuudenkotiin vierailulle tullut nuori maisteri, jonka kosintaan Elli ponnettomasti suostui. Lupsakka, arkinen Mikko on tyytyväinen avioliittoonsa ja elämäänsä, mutta nuorta rouvaa jäytää edelleen kaipuu kohti jotain kauniimpaa ja ylevämpää.

Kaipuu saa kohteen, kun pappilaan saapuu kesävieraaksi Olavi Kalm, Mikon nuoruudenystävä, johon Elli nuorempana lyhyen kohtaamisen seurauksena ihastui palavasti. Vuodet eivät ole haalistaneet Olavin muistoa Ellin mielessä. Nuori ylioppilas on nyt elämää nähnyt aikuinen mies, yhtä komea ja kiehtova kuin ennenkin. Suljettua elämää eläneelle Ellille Olavi tuo kuin tuulahduksen toisesta todellisuudesta, maailmasta täynnä mahdollisuuksia.

Romaani seuraa Elliä ja Olavia kesän ajan. Ulkonaisia tapahtumia ei uneliaassa maalaispappilassa ole paljon, vaan niitä tärkeämpiä ovat ajatukset ja tunteet. Ellin rakkaus Olavia kohtaan on arkaa mutta ehdotonta, kauan haudottujen kuvitelmien ja haaveellisten ihanteiden värittämää. Olavin tunteet sen sijaan ovat häilyväisempää laatua. Tunteen huuma ei jätä Olaviakaan kylmäksi, mutta rakkaudessa kokenut maailmanmies ei suhtaudu kesäisiin lemmenunelmiin samalla vakavuudella kuin kokematon, totinen Elli.

Aho kuvaa kaksikon mielenliikkeitä hurjan hienosti. Vaivihkaa heräävät tunteet, varmuudeksi vaihtuvat aavistukset, yhä uudelleen pintaan nousevat epäilykset... Tarina etenee verkkaisesti, mutta henkilöiden sisäiset jännitteet pitivät minut tiiviisti otteessaan. Mieleni teki ravistella pilvilinnoja rakentelevaa Elliä ja naisen palvonnan paisteessa kellittelevää, omaan viehätysvoimaansa hurmaantunutta Olavia, mutta toisaalta heitä molempia oli helppo ymmärtää. Minulta herui sympatiaa jopa statistin rooliin jäävälle Mikolle, joka ei kerta kaikkiaan ymmärtänyt vaimoaan, mutta yritti parhaansa omalla kömpelöllä tavallaan.

Oman viehätyksensä kirjaan toi myös Ahon aina yhtä ihana, tunnelmantäyteinen kerronta, sen leppeästi keinuvat lauseet ja herkullisen rehevä sanasto. Papin rouva suorastaan huokuu kesäisen maaseudun tuoksuja ja ääniä, menneen ajan Suomea parhaimmillaan. Ruispellot lainehtivat, järvi huokailee kesäyössä, haavan lehti lepattaa. Luonto ympärillä heijastelee henkilöiden mielenliikkeitä ja nousee osaksi kirjan vivahteikasta tunnemaisemaa.

Ihana kirja. Suosittelen!

Osallistun kirjalla Ofelia Outolinnun 1800-luvun kirjat -haasteeseen ja Sinisen linnan kirjaston Avioliittojuonia-haasteeseen.

Juhani Aho: Papin rouva. 1893. Ladattu Elisa Kirjasta, luettu kännykällä.
Kuva: Haila, V. A. & Kauko Heikkilä: Suomalaisen kirjallisuuden historia, neljäs painos, 1953 (Wikimedia Commons) 

14. joulukuuta 2013

Pariisin joulu ja fanihetki: Anna Gavalda!

Viime viikonloppuna pääsin haistelemaan joulutunnelmaa aina niin ihanassa Pariisissa.

Reissun kirjallinen kohokohta oli onnekkaan sattuman ansiota. Kävelyllä katseeni kiinnittyi pienen kirjakaupan ikkunaan, jossa mainostettiin illan kirjailijavierailua... ja siellähän Anna Gavalda oli parhaillaan signeeraamassa kirjaa päivän viimeiselle asiakkaalle! Livahdin sisään, liityin (olemattoman) jonon jatkoksi ja pian sainkin jo käteeni omistuskirjoituksella varustetun kappaleen Gavaldan uudesta romaanista Billie (Le Dilettante, 2013).

Olin sen verran täpinöissäni, etten lukenut kirjasta edes takakantta, joten saapa nähdä, mitä (melkoisen rumien) kansien välistä löytyy. Gavaldan tuotannosta olen aiemmin ihastunut etenkin novelleihin. Romaaneista mieleeni ovat olleet Kimpassa ja Viiniä keittiössä, kun taas Karkumatka oli pieni pettymys, ja Lohduttaja jäi minulta peräti kesken. Toivottavasti Billien kanssa käy paremmin!


Gavalda vaikutti mukavalta, ja liki tyhjässä kaupassa oli rento tunnelma. Aiemmin samana päivänä kirjailija oli vieraillut Rennesissä, ja siellä kaupan ulkopuolelle muodostui tällainen jono. Minulla kävi siis melkoinen tuuri! Me harvalukuiset paikallaolijat saimme kuulla muun muassa, että Gavaldan seuraavassa kirjassa esiintyy ainakin nörtihkö mieshenkilö, joka kehittää kännykkäsovelluksen, jonka pitäisi auttaa miehiä ymmärtämään naisia – paitsi että tekniikka ei toimi aivan ongelmitta...

Anna Gavalda ja kirjakaupan leppoisa omistaja.

Viikonlopun toisen kulttuurikohokohdan tarjosi teatteri: Florian Zellerin näytelmä Une heure de tranquillité, pääosassa Fabrice Luchini, yksi Ranskan tunnetuimmista nykynäyttelijöistä. Komedia tarjosi hauskan illan, ja korea Théâtre Antoine oli elämys jo itsessään. Zeller ei ollut minulle ennalta tuttu nimi, mutta Wikipediasta opin, että nuori kirjailija ja käsikirjoittaja on ”yksi Ranskan kuumimmista kirjallisista kyvyistä”.


Pariisissa kun ollaan, kirjallista tunnelmaa täytyy tietysti hakea myös vasemman rannan kahviloista, joista inspiraatiota ovat vuosien varrella etsineet kirjailjat Ernest Hemingwaystä ja F. Scott Fitzgeraldista Jean-Paul Sartreen ja Simone de Beauvoiriin. Boheemibudjetilla ei Les Deux Magot’ssa tai Café de Floressa nykyisin pääse kovin pitkälle, mutta kirjallista mainettaan kahvilat ylläpitävät ansiokkaasti. Café de Flore on vuodesta 1994 alkaen jakanut jopa omaa kirjallisuuspalkintoaan. Tämän vuoden palkinnon voitti Monica Sabolo kirjallaan Tout cela n’a rien à voir avec moi. Voittaja saa palkinnoksi 6100 euroa ja ilmaisen lasillisen pouilly-fumé-viiniä Floressa joka päivä vuoden ajan. Enpä tullut tsekanneeksi, oliko kirjailija paikalla nauttimassa päivittäistä lasillistaan!


Suomalaisen sydäntä lämmitti myös piipahdus Suomen kulttuuri-instituutissa. Sitten edellisen vierailuni instituutin ennen kovin sulkeutunut julkisivu oli remontoitu uuteen uskoon, ja suomalaiset joulukoristeet ja design-esineet esittäytyivät nyt ylpeinä ohikulkijoille. Instituutin kahvila oli täynnä nuoren näköistä porukkaa tietokoneineen ja kirjoineen, varmaankin läheisen Sorbonnen opiskelijoita. Hyvä Suomi!


Lopuksi vielä hengenravinnon lisäksi nautintoa silmille ja vatsalle eli kuuluisan Laduréen kahvilan näyteikkuna kultaisine macaron-leivoksineen. Mm!

13. joulukuuta 2013

Kirjabloggaajien joulukalenteri 13.12.2013

The only blind person at Christmastime is he who has not Christmas in his heart.
- Helen Keller

Kirjabloggaajien joulukalenterin 13. luukun innoittajana on – yllätys, yllätys – Pyhä Lucia. Sokeiden ja näkövammaisten suojeluspyhimyksen kunniaksi ajattelin muistella minuun vaikutuksen tehneitä sokeita kirjojen henkilöhahmoja, mutta outoa kyllä, mieleeni ei tullut juuri ketään. Onko heitä vähän vai enkö vain ole sattunut lukemaan oikeita kirjoja?

Päivän sankarittaria olkoot siis Helen Keller ja Mary Ingalls: molemmat todellisia henkilöitä, joiden kokemuksiin voi eläytyä kirjojen välityksellä. Helen Kellerin omaelämäkerta Elämäni tarina (1903, suom. 1957) kertoo, miten pikkulapsena sokeutunut ja kuuroutunut Helen vähitellen pyristeli vammojensa aiheuttamasta turhautuneisuudesta ja eristyneisyydestä sitkeiden opintojen kautta aktiiviseen elämään ja yhteiskunnalliseksi vaikuttajaksi. Kirjasta on blogissaan kirjoittanut ainakin Jokke.

Mary Ingalls taas on tuttu Laura Ingalls Wilderin Pieni talo preerialla -sarjan kirjoista. Mary-siskon sokeutuminen oli nuorelle lukijalle kova pala, vaikka Mary – tai suomennosten Marja – itse oppikin suhtautumaan koettelemuksiinsa ihailtavan urheasti.

Elävimmin sarjan kirjoista on kuitenkin jäänyt mieleen Ingallsin perheen arki kokonaisuutena: niukkuuden keskellä säteilevä kodin lämpö ja arjesta juhlaa tekevät pienet ilot. Näin joulun aikaan, nykyajan yltäkylläisyyden keskellä, tekee hyvää muistella, miten valtavaa riemua ja kiitollisuutta pienen talon tytöt tunsivat vaatimattomista lahjoista ja yksinkertaisista herkuista.



Maryn kunniaksi päivän kalenteriluukusta aukeaa siis myös Ingallsien talviherkkujen innoittama resepti. Hauskinta olisi ollut maistella Lauran ja Maryn tapaan lumihangessa kovetettuja vaahterasiirappikaramelleja, mutta lumen puutteessa tyydyin lorauttamaan vaahterasiirappia kakkutaikinaan. Aitoon preeriatunnelmaan ei tällä modernilla pikakakulla oikein pääse, mutta ainakin sillä saa suun makeaksi ja keittiöön joulun tuoksua!

Samalla muistutan kaikkia kirjanystäviä ja herkkusuita Lue ja syö -haasteesta, johon ehtii vielä osallistua vuoden loppuun asti.

Vaahterasiirappinen omenakeikauskakku mikrossa (noin kahdelle)

Sekoita pannulla 2 tl voita, 2 tl vaahterasiirappia ja hyppysellinen suolaa ja keitä, kunnes seos alkaa paksuuntua ja saa väriä.

Lisää pannulle 1 pieni omena ohuina viipaleina, 1-2 rkl maitoa, 1/4 tl kanelia ja tilkka sitruunamehua. Keitä muutama minuutti, jotta omena pehmenee.

Sekoita sillä aikaa pienessä kulhossa taikinan kuivat aineet: 4 rkl jauhoja, 1/4 tl kanelia, 1/4 tl leivinjauhetta, 1/4 tl ruokasoodaa, hyppysellinen suolaa ja ripaus muskottia.

Lisää joukkoon 1 muna, 2 rkl vaahterasiirappia, 1 rkl voisulaa tai öljyä, 1 rkl maitoa ja tilkka vaniljauutetta.

Kokoa kakku kahteen mikronkestävään mukiin, pieneen vuokaan tai muuhun sopivaan astiaan: pohjalle omenaseos ja päälle taikina. Jätä paisumisvaraa! Kuumenna mikrossa täydellä teholla aluksi noin minuutti, lisää aikaa tarvittaessa (minun kakkuni tarvitsi kaksi minuuttia).

Irrota kakun reunat astiasta veitsellä ja keikauta kakku lautaselle. Lorauta halutessasi päälle lisää vaahterasiirappia. Kakun kaverina voisi maistua myös jäätelö tai vaniljakastike.

Ohje on sovellettu The Fit Foodies -blogin reseptistä

*

Kirjabloggaajien joulukalenteri jatkuu joulupäivään saakka. Eilen luukku avautui Luettua-blogissa, ja huomisen luukun avaa 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä. Lista kaikista luukuista löytyy Luettua elämää -blogista. Herkullista joulunodotusta!

Kuva: Maple toffee being made in West Quebec. Taken by SimonP in March 2003. Transfered from en.wikipedia.

10. joulukuuta 2013

Juhani Aho: Papin tytär

Ihana Juhani Aho! Papin tyttären luettuani muistin taas, miksi Ahoa kannattaa lukea. Pähkinänkuoressa: hurmaavaa kielenkäyttöä, sykähdyttävää luonnonkuvausta ja mieltäliikuttavaa ihmisen mielenliikkeiden tutkiskelua.

Papin tyttären (1885) papin tytär on Elli, ujo ja haaveellinen tyttö, joka kiipeää pihakoivuun kurottaakseen taivaanrantaan ja haaveilee olevansa taivaan sinessä lentävä lintu. Kirja vie Ellin pappilan pihapiiristä koululaiseksi kaupunkiin ja pikkutytöstä nuoreksi naiseksi.

Aho kuvaa liikuttavasti Ellin varttumista. Aralla, omissa mietteissään viihtyvällä tytöllä ei ole helppoa. Kotona pastori-isä virnuilee irvailee tytölle, joka ”kukkuu puiden latvoissa, niin että pitäjällä kysyvät, että onko teillä elättikäki”. Äiti ymmärtää tytärtään paremmin, mutta taipuu kasvattamaan Ellin miehensä tahdon ja saamiensa oppien mukaan kurissa ja Herran nuhteessa.

Tie on kivikkoinen koulussakin. Kaupunkilaistyttöjen keskellä Elli tuntee itsensä toivottoman kömpelöksi maalaistallukaksi. Ystävystyminen luokkatovereiden kanssa ei käy vaivatta, ja ensi-ihastuminen parhaan ystävän isoveljeen päättyy pettymykseen.

Ihastuin kirjassa siihen, miten herkästi ja ymmärtävästi Aho kuvaa Ellin mielenliikkeitä. Nuoren tytön pelot ja epävarmuus sävyttävät arkisia tapahtumia kotona ja koulussa, kun isä vertaa tuppisuista Elli-parkaa tuttavapariskunnan moitteettomasti käyttäytyvään tyttäreen tai kun ajattelemattomat koulutoverit laskevat leikkiä luokan uuden tulokkaan kustannuksella. Elli pakenee arjen vastoinkäymisiä haaveisiin ja unelmiin. Mielikuvitus jatkaa yöllä salaa luettujen kirjojen tarinoita: ”Unta se ei ollut tuo eikä myöskään aivan valveillaan olevan ajatusta. Se oli auki silmin haaveksimista, oli oman mielen runoa, joka tietämättä tulee, on aikansa ja katoo, vaikka sitä kuinka pidättelisi.”

Toinen minua koskettanut henkilö oli Ellin äiti. Äiti tunnistaa Ellissä samat haaveet ja mietteet, joita kantaa itsekin sisimmässään, mutta jotka hän on vuosien varrella oppinut tukahduttamaan. Sydän sanoo, ettei ole oikein musertaa tytön omaa luontoa, mutta järki ja tottumus eivät anna tehdä toisin:

Jos vain olisi tiennyt, kuinka oli oikeammin, ja ymmärtänyt. Mutta mistä sen tiesi? Olihan häntä itseään kasvatettu samalla tavalla kuin hän olisi oikeastaan tahtonut kasvattaa Elliä. Mutta sitäpä hän nyt epäili, kummin olisi ollut hänen parempi ... niinkö vai aivan toisin. Ja jos toisin, niin pitäisi hänen mielestään tytön antaa elää ja olla niinkuin hän halusi, iloita, juosta, kiipeillä ja haaveksia, niinkuin halutti ja mieli teki. Mutta ehkä olisi kuitenkin parempi tukahduttaa semmoinen jo alussa, niinkuin hänelle itselleenkin oli tehty ... ettei se pääsisi mieleen juurtumaan koko elämän ajaksi.

Papin tytär on lyhyt kirja. Loppupuolella kirjan rakenne tuntuu hieman epätasapainoiselta, kun tarina yhtäkkiä hyppää ajassa vuosia eteenpäin ja Elli hujahtaa hetkessä aikaihmiseksi. Lopun osuus herätti kuitenkin kiinnostukseni myös kirjan jatko-osaa kohtaan. Uumoilen, että Papin rouvassa Elli joutuu painiskelemaan saman järjen ja tunteen ristiriidan kanssa kuin äitinsä aikanaan...

Osallistun kirjalla Ofelia Outolinnun 1800-luvun kirjat -haasteeseen.

Juhani Aho: Papin tytär. WSOY, 1920 (1. painos 1885). E-kirja ladattu Elisa Kirjasta, luettu kännykällä.
Kuva: Haila, V. A. & Kauko Heikkilä: Suomalaisen kirjallisuuden historia, neljäs painos, 1953 (Wikimedia Commons)

6. joulukuuta 2013

Itsenäisyyspäivän kunniaksi: 13+ kotimaista ja maakuntahaaste

Vuoden alussa Facebookissa lähti käyntiin mainio Koen 13 kotimaista kirjailijaa vuonna 2013 -lukuhaaste, jonka ideana on tutustua 13 itselle uuteen suomalaiseen kirjailijaan vuoden aikana. Näin itsenäisyyspäivän kunniaksi ilmoitan, että tusina ja risat on täynnä!

Itse asiassa olen aivan huomaamattani ehtinyt jo kuuteentoista:
  1. John Simon: Koneen ruhtinas - Pekka Herlinin elämä
  2. Eve Hietamies: Yösyöttö
  3. Venla Hiidensalo: Mediahuora
  4. Karoliina Timonen: Aika mennyt palaa
  5. Sari Vuoristo: Säätiedotus merenkulkijoille
  6. Riikka Stewen: Niin kauan kuin rakastat
  7. Pirjo Rissanen: Kamomillasola
  8. Leena Lehtolainen: Ensimmäinen murhani
  9. Jari Tervo: Myyrä
  10. Vera Vala: Kuolema sypressin varjossa
  11. Outi Nyytäjä: Heinäpaali roihuaa - näkyjä ja näkemyksiä Bretagnesta
  12. Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta
  13. Tommi Melender: Ranskalainen ystävä
  14. Ari Turunen: Tosi on! Valheen, vääristelyn ja vilpin historiaa
  15. Annina Holmberg: Kaiku
  16. Märta Tikkanen: Emma ja Uno - rakkautta tottakai
Kaikkiin listan kirjailijoihin oli mukava tutustua, ja kaikilta voisin kuvitella lukevani joskus jotain muutakin. Hassua kyllä, vähiten innostuin kirjasta, joka taitaa olla tästä joukosta luetuin ja suuresti arvostettu eli Jari Tervon Myyrästä. Suurin ihastus puolestaan oli Märta Tikkanen, ja nautin kovasti myös esimerkiksi Eve Hietamiehen lempeästä huumorista ja Sari Vuoriston tunnelmallisista novelleista. Kiva haaste siis! Ehkä ensi vuonna 14 uutta kirjailijaa vuodelle 2014...?

Itsenäisyyspäivään sopii myös toinen Suomi-haaste eli Kirjoihin kadonnut -blogin Aletheian maakuntahaaste. Tätä haastetta en ryhtynyt mitenkään tietoisesti suorittamaan, mutta innostuin nyt haasteen päätyttyä katsastamaan, missä Suomen maakunnissa lukemissani kirjoissa seikkailtiinkaan.

Tulos ei ole kovin häävi. Uudellamaalla mentiin monessa kirjassa, mutta muista maakunnista tutustuin vain Pohjois-Karjalaan (Virpi Hämeen-Anttilan Railo) ja Keski-Pohjanmaahan (Anna-Leena Härkösen Juhannusvieras), tai ainakin nämä kirjat ovat jääneet mieleen ainoina, joissa paikallisväri oli olennainen elementti. Mukaan tekisi mieli ottaa myös Sari Vuoriston saaristolaisnovelleja ja Miika Nousiaisen Metsäjätin metsäteollisuusmaisemia, mutta en tiedä, mihin maakuntaan ne konkreettisesti sijoittaisin.

Ulkomailla asuvana suomalaisena on hauskaa huomata myös, että lukemissani kotimaisissa kirjoissa on mukana myös kansainvälistä suomalaisuutta. Pekka Herlinin elämäkerran kirjoittanut John Simon on Suomeen asettunut amerikkalainen, Vera Vala taas Italiaan asettunut suomalainen ja hänen dekkarisankarittarensa Arianna de Bellis suomalaisjuurinen italialainen. Suomalaisia ulkomailla tavataan myös esimerkiksi Outi Nyytäjän pakinoissa ja Karoliina Timosen ja Tommi Melenderin romaaneissa.

Juhlallista itsenäisyyspäivää kaikille, Suomessa ja maailmalla!

Kuva: By SokoWiki (Own work) [CC-BY-SA-3.0 (http://creativecommons.org/licenses/by-sa/3.0)], via Wikimedia Commons

2. joulukuuta 2013

Isabel Wolff: A Vintage Affair

Hélène Berrin päiväkirjan jälkeen oli kevyemmän aiheen vuoro: lentokonelukemiseksi chick litiä. 

Olen aiemmin lukenut Isabel Wolffilta kaksi kirjaa, jotka eivät olleet mitenkään erityisen tajunnanräjäyttäviä elämyksiä, mutta sen verran viihdyttäviä kuitenkin, että klikkasin A Vintage Affairin (2009) ostoskoriin Amazonin tarjouksesta. Lupaavalta tässä kirjassa vaikutti etenkin vintage-vaatteiden maailmaan sijoittuva miljöö.

Silkkiä ja samettia kirja tarjoaakin. Päähenkilö Phoebe perustaa Lontooseen vintage-kaupan, jossa 30-luvun elegantit iltapuvut kilpailevat asiakkaiden huomiosta 60-luvun villien minimekkojen kanssa. Wolff kuvaa Village Vintagen valikoimaa sen verran nautiskellen ja houkuttelevasti, että aloin melkein kaivata kirjaan kuvaliitettä – jollen sitten peräti omaa pikku putiikkia, vaikken vintagesta mitään tiedäkään!

Vaatekauppojen lomassa ratkotaan tietysti ihmissuhdeongelmia. Phoeben suhde täydelliseen sulhaseen Guyhin on ajautunut karille, mutta vielä enemmän Phoebeä kaihertaa kesken katkennut ystävyys sydänystävä Emman kanssa. Tältä osin kirjan teemat eivät olleet aivan niin tyllihameenhöttöisiä kuin olin kuvitellut, sillä juonen taustalla lymyävät niinkin vakavat teemat kuin syyllisyys, katumus ja häpeä. Menneisyyden kanssa tiliä tekevä Phoebe joutuu painimaan sen tosiasian kanssa, että tehtyä ei saa tekemättömäksi, vaan virheidensä kanssa on vain opittava elämään.

Wolff kuljettaa juonta sujuvasti, vaikka aluksi minua vähän häiritsi paikoin turhan selittelevän tuntuinen minäkerronta, ja tarinan edetessä aloin hämmästellä, miten hämmästyttävän hämmästyttäviä sattumia Phoeben tielle osuikaan. Takakannen kuvaus, jonka mukaan kirja on ”a warm, witty romantic comedy” on kyllä ehkä vähän harhaanjohtava. Kirjassa on lämpöä ja huumoriakin, mutta ei se ole mitenkään bridgetjonesmaisen hauska. Kovin romantiikannälkäiset lukijatkaan eivät ehkä saa vatsaansa täyteen. Phoeben romanttiset viritykset eivät ole erityisen sydäntä läpätyttäviä, vaan niitä tärkeämmiksi nousevat juonen muut ulottuvuudet.

Pidin kirjassa kevyen otteen ja korean aihepiirin ja toisaalta vakavampien teemojen yhdistelmästä. A Vintage Affair sijoittuu muodin maailmaan, mutta ei ole kaikkein heppoisinta ”voi ei, Louboutinistani katkesi korko” -chick litiä. Tällaisia kirjoja luen, kun en kaipaa ravistelevia kokemuksia, vaan viihdyttävää ajanvietettä, ja sellaisena A Vintage Affair toimi mukavasti.

Isabel Wolff: A Vintage Affair. Harper Collins, 2009. 422 s. Ostettu uutena.