26. tammikuuta 2016

Agatha Christie: A Murder is Announced (Kuolema ilmoittaa lehdessä)

Agatha Christien pariin on aina mukavaa palata. Näissä perinteisissä dekkareissa on vain oma viehätyksensä: murhamysteeri ei todellakaan vie yöunia, mutta kutkuttaa juuri sopivasti viihdyttääkseen, ja peribrittiläinen miljöö tarjoaa hurmaavan nostalgista menneen maailman ajankuvaa.

Kuolema ilmoittaa lehdessä -klassikossa (1950) pikkukylä Chipping Cleghornin väkeä kuohuttaa outo ilmoitus paikallislehdessä. Onko ilmoitus perjantaina puoli seitsemältä tapahtuvasta murhasta originelli kutsu illanviettoon, sairas vitsi vai jotain muuta?

Tajusin kirjan aloitettuani lukeneeni sen aiemminkin joskus vuosia sitten ja tarinan edetessä mieleen muistui enemmänkin. Se ei oikeastaan haitannut, sillä tarina viihdytti uusintakierroksellakin. Eivät Christien luomat juonikuviot toki oikeasti kovin todennäköisiä ole, mutta kirjan maailmassa palaset loksahtavat kohdalleen kuin kurkkuvoileipä kello viiden teelle. 

Tässä kirjassa kiinnostavaa oli myös sodanjälkeisen Englannin ajankuva. Sota näkyy niin kirjan henkilöhahmoissa − selvimmin pakolaisena maahan tulleessa palvelija Mitzissä, jonka itäeurooppalainen hysteerisyys menee välillä jo liioittelun puolelle − kuin sen yleisessä tunnelmassa. Sotavuodet ovat panneet niin monta asiaa uuteen uskoon, liikutelleet ihmisiä ja muuttaneet tapoja, paljastaneet salaisuuksia ja kätkeneet uusia, etteivät edes Clipping Cleghornin kaltaisen uneliaan pikkukylän asukkaat enää tiedä, keneen ja mihin uudessa arvaamattomassa maailmassa voi ylipäänsä luottaa.

Christien dekkaritekniikan seuraamisen kannalta oli oikeastaan aika hauskaa lukea kirjaa nyt, kun palasia juonesta palaili mieleen edelliseltä lukukerralta. Kirjaa lukiessani huomasin asioita ja yksityiskohtia, jotka muistin merkityksellisiksi, mutta joiden roolin loppuratkaisussa olin unohtanut. Olin jälleen kerran vaikuttunut Christien kyvystä pitää kimurantin juonen langat käsissään ja tarjoilla lukijalle juuri sen verran vihjeitä, että tuntuu kuin arvoituksen ratkaisu olisi aivan käden ulottuvilla, mutta silti nautittavan ulottumattomissa ilman neiti Marplen tarkkoja korvia ja teräviä hoksottimia.

Agatha Christie: A Murder is Announced. Collins Crime Club, 1950. Suom. Kuolema ilmoittaa lehdessä. Ostettu käytettynä.

21. tammikuuta 2016

Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

Tämä kirja oli hiljaisen lukuvuoden 2015 (siis todella hiljaisen, taisin lukea kokonaista kolme kirjaa koko vuoden aikana!) helmi, mutta helmi se olisi ollut kuinka suuressa joukossa tahansa. Aivan ihana kirja!

Mia Kankimäki jättää työnsä helsinkiläisessä kustantamossa ja lähtee Japaniin innoittajanaan tuhat vuotta sitten elänyt hovinainen Sei Shōnagon. Shōnagonin Tyynynaluskirja, japanilaisen kirjallisuuden varhainen klassikko, on tehnyt Kankimäkeen syvän vaikutuksen. Sapattivuoden aikana hän haluaa siis uppoutua paikan päällä Kiotossa Japanin historiaan ja Sei Shōnagonin elämään ja samalla löytää uutta suuntaa omalle elämälleen.

Rakastuin päätä pahkaa kirjan tyyliin, joka on sekoitus matkakertomusta, Japanin kulttuurihistoriaa ja Kankimäen hyvinkin henkilökohtaisia pohdintoja elämästä. Aah. Vaikutuin  ensinnäkin kirjoittajan rohkeudesta hypätä ympäristön silmissä päättömältä tuntuvaan elämänmuutokseen ja toiseksi hänen rohkeudestaan panna kirjassa itsensä ja ajatuksensa alttiiksi. Kankimäki onnistui minusta nivomaan kirjan eri tasot ”sisäisen” ja ”ulkoisen”, nykyajan ja historian, arjen ja haaveet − hienosti toimivaksi, kiehtovaksi ja viihdyttäväksi kokonaisuudeksi. Kirjoittaja alkoi tuntua ystävältä ja matka Japaniin ehdottoman välttämättömältä. 

Monet muutkin bloggarit ovat ihastuneet tähän kirjaan ja kirjoittaneet siitä paljon minua paremmin ja perusteellisemmin. Kirjan lailla ihana on esimerkiksi Saran kirjoitus.

Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin. Otava, 2013. 380 s. Saatu käytettynä.

14. tammikuuta 2016

Vuoden 2015 elokuvia

Blogitauon aikana kirjaamatta ovat jääneet myös katsomani elokuvat. Näitä on kuitenkin kiva muistella jälkeenpäin, joten tässäpä jokunen viime vuonna mieleen jääneistä. Monta olen tainnut jo unohtaa, sillä epäilen, että kyllä leffaröhnötysiltoja on vuoden aikana vähän useammin tullut harrastettua.

The Social Network (2010)

Tämä Facebook-leffa oli oikein viihdyttävää katsottavaa. Based on a true story -juoni oli sinällään mielenkiintoista internetin historiaa, vaikka tarina ja henkilöt eivät taatusti osukaan yksi yhteen todellisuuden kanssa. Henkilöiden persoonat ja heidän välisensä jännitteet pitivät otteessaan, ja näyttelijäsuorituksistakaan ei valittamista.



This Boy's Life (1993)

En ollut koskaan kuullut tästä elokuvasta, vaikka mukana on varsin nimekkäitä näyttelijöitä: pääosissa Robert De Niro, Leonardo DiCaprio ja Ellen Barkin. Tämäkin elokuva perustuu tositapahtumiin, kirjailija Tobias Wolffin samannimiseen omaelämäkertaan (1989). 1950-luvulle sijoittuvassa elokuvassa Toby-poika muuttaa äitinsä uuden rakkauden perässä maalle, mutta elämä ei muutukaan niin auvoisaksi kuin äidin unelmissa. Pettyneen vaimon avioliittohelvetti ja teini-ikäisen pojan ja epätasapainoisen isäpuolen lievästi sanottuna vaikea suhde eivät tehneet elokuvasta erityisen hilpeää katsottavaa, mutta hyvä elokuva ja erinomaiset näyttelijät.

Un plan parfait (2012)

Hm hm, ranskalainen komedia. No, ihan katsottava tämä oli. Lähtökohta on lajityypille uskollisen epäuskottava: Isabellen perheessä kaikki ensimmäiset avioliitot ovat päätyneet karille, joten taatakseen onnen oikean unelmamiehensä kanssa Isabelle päättää ensin hoitaa kirouksen alta pois pika-avioliitolla satunnaisen tuntemattoman miekkosen kanssa. Arvaahan sen, miten tässä käy... Diane Kruger ja Dany Boon ovat ihan söpöjä, mutta julisteen mainostama samojen tekijöiden L'arnacoeur (Suomessa englanninkielisellä nimellä Heartbreaker) oli enemmän mieleeni.
De l'autre côté du lit (2008)

Bisnesmies Hugo valittaa, että hänen vaimonsa Ariane vain laiskottelee kotiäitinä päivät pitkät. Suivaantunut Ariane vaatii miestä vaihtamaan rooleja vuodeksi. Elokuvan ideana on kai ilotella miesten ja naisten eroilla ja ravistella perinteisiä sukupuolirooleja, mutta se ei minusta loppujen lopuksi tuonut stereotyyppeihin mitään uutta eikä ollut erityisen hauska.

St. Vincent (2014)

Bill Murray esittää äreää ukkoa, jonka sydämen naapuriin muuttanut yksinäinen poika sulattaa. Ei mitenkään erityisen omintakeinen tai yllättävä, mutta ihan sympaattinen ja hyvin tehty periamerikkalainen draamakomedia.
 





Inside Out (2015)

Huippupiirretty! Tämä oli sekä viihdyttävä että ajatuksia herättävä leffaelämys. En tiennyt leffasta mitään etukäteen mennessämme sitä katsomaan, joten oli mieluinen yllätys, ettei kyseessä ollutkaan mikä tahansa piirrosseikkailu, vaan oikeastaan varsin syvällinen tapaus. Mielenkiintoisia kysymyksiä ja ajatuksia tunteista ja muistoista: mitkä niistä tarttuvat meihin ja mihin niistä me tartumme, miten ne tekevät meistä sen mitä olemme ja millaisiksi kasvamme.

 

Rush (2013)

En ole kovinkaan (siis itse asiassa en tippaakaan) kiinnostunut autourheilusta, joten formulamaailmaan sijoittuva elokuva ei nostata innostuksen kiljaisuja... mutta tämähän olikin hyvä! Elokuva keskittyy kahden kuskin, Niki Laudan ja James Huntin, väliseen kilpailuasetelmaan ja tekee sen mukaansatempaavasti ja otteessaan pitäen. Daniel Brühl ja Chris Hemsworth sopivat rooleihinsa. Voisin oikeasti katsoa tämän vaikka toiseenkin kertaan.




Inception (2010)

Olin jotenkin onnistunut missaamaan tämänkin muutaman vuoden takaisen menestyselokuvan. Olipa hyvä! Kerrassaan kekseliästä ja ihailtavan perusteellisesti sommiteltua mikä-tässä-kaikessa-onkaan-totta-pyörittelyä. Tämän voisi varmasti katsoa moneen kertaan ja aina löytää uusia juttuja.





I Give It a Year (2013)

Tämä taas oli melkoisen yhdentekevä katselukokemus. Kun pikarakastuneet Nat ja Josh menevät naimisiin, kukaan hääväestä ei usko, että liitto kestää – ja nuoripari saakin pian huomata, ettei avioelämä ole ruusuilla tanssimista. Siis kuinka käy? Elokuvan ideana oli varmasti olla raikkaan erilainen, modernin ironinen romanttinen komedia, mutta jotenkin homma ei vain toiminut. En innostunut ”hauskoista” kohdista enkä välittänyt kenestäkään elokuvan henkilöistä.


Trouble with the Curve (2012)

Tässäpä toinen vihainen vanha mies St. Vincentin jatkoksi. Tällä kertaa vanhuus alkaa painaa Clint Eastwoodin esittämää baseball-kykyjenetsijäkonkaria: terveys reistailee, ote urasta alkaa lipsua ja välit juristityttäreen (Amy Adams) kehnonevat kehnonemistaan. Tämäkin elokuva oli ihan mallikasta amerikkalaista peruskauraa. 
Les saveurs du Palais (2012)

Hortense Laborie (Catherine Frot) palkataan Ranskan presidentin henkilökohtaiseksi kokiksi. Miten tulokas pärjää palatsin jäykissä kuvioissa? Mahtavaa elokuvassa olivat herkulliset ruokakuvaukset, mjam. Itse tarinalta jäin sen sijaan kaipaamaan jotain enemmän. Tuntui, että Hortensen kokemuksista olisi irronnut enemmänkin mielenkiintoisia jännitteitä ja juonenkäänteitä. Nyt pitkin matkaa herätellyt odotukset jäivät täyttymättä, ja kehyskertomus, jossa Hortense oli vaihtanut työn presidentin palatsissa askeettisiin oloihin napajäätikön tutkimusasemalla, tuntui jotenkin irralliselta ja huonosti perustellulta.

Chocolat (2000)

Olin nähnyt tämän elokuvan vuosia sitten. Uusintakierroksella vaikutelma oli sama kuin ensimmäisellä: ihan mukiinmenevää katsottavaa, mutta samalla jotenkin ärsyttävä. Elokuvassa on monia periaatteessa maukkaita aineksia – ropsaus romantiikkaa, annos taianomaista aikuisten satua, hippunen kaavoihinsa kangistuneen yhteisön kritiikkiä ja yksilönvapauden ylistystä sekä tietenkin suklaaherkkuja – mutta jotenkin ne eivät minusta onnistuneet muodostamaan saumattoman nautittavaa kokonaisuutta, vaan huomasin ärtyväni turhankin kärkkäästi tarinan epäuskottavuuksista ja yksiulotteisuuksista. No, Juliette Binoche oli viehko ja Johnny Depp käytti charmiaan mallikelpoisesti, vaikka koko Deppin roolikin tuntui jotenkin päälleliimatulta.

The November Man (2014)

Yllätyksekseni pidin tästä agenttielokuvasta. (Esimerkiksi julisteen perusteella olisin tuskin valinnut tätä katsottavakseni.) Pierce Brosnan esittää sivuun siirtynyttä CIA-agenttia, joka palaa vielä hoitamaan viimeisen homman. Mukana saattavat olla kaikki agenttivakoilutrillerien kliseet, mutta genreä juurikaan tuntemattomalle katsojalle tämä oli ihan viihdyttävän vauhdikas paketti.

Anger Management (2003)

Ääh. Jack Nicholson patsasteli elokuvan läpi äkäinen-ja-omituinen-jacknicholson-rutiinilla ja Adam Sandler oli kai ihan ookoo nössönä konttorirottana, joka joutuu väärinkäsitysten seurauksena vihanhallintakurssille, mutta kokonaisuudessaan elokuva oli tylsä ja typerä.

8. tammikuuta 2016

Karen Le Billon: Miksi ranskalaiset lapset syövät ihan kaikkea?

Uuden vuoden kunniaksi blogi heräilee pitkäksi venähtäneeltä tauolta − ei ehkä entistä ehompana, mutta ainakin jotakuinkin henki pihisten! Tauon aikana lukurintamalla on ollut liki yhtä hiljaista kuin bloggausrintamalla, mutta nyt on sellainen kutina, että lukuhalut alkavat taas pikkuhiljaa heräillä. Kaivetaanpa siis ensin luonnosarkiston kätköistä esiin vuonna 2015 luetut (erittäin harvat) kirjat.

Karen Le Billonin Miksi ranskalaiset lapset syövät ihan kaikkea? (Atena 2013) onkin sopiva blogitauon katkoja, sillä tärkeänä syynä lukuinnon puutteeseen viime aikoina on ollut muuan (puoli)ranskalainen lapsi, joka on pitänyt äitinsä ajatukset vauvanhuuruisina ja taaperontouhuisina. Varsinaisia vauvanhoito- tai lapsenkasvatusoppaita en ole innostunut lukemaan, mutta tällaisista elävän elämän kokemuksiin perustuvista ja etenkin niitä eri kulttuurien valossa tarkastelevista kirjoista olen aina ollut kiinnostunut.

Le Billonin kirjaa ei voi välttää vertailemasta Pamela Druckermanin bestselleriin Kuinka kasvattaa bébé. Molemmissa kirjoissa pohjoisamerikkalainen perheenäiti kohtaa ranskalaisen kulttuurin ja innostuu ranskalaisten tavasta kasvattaa jälkikasvuaan. Druckermanin kirja oli aiheiltaan monipuolisempi ja minusta myös kirjana parempi, mutta ruokaa rakastavana lukijana viihdyin hyvin Le Billoninkin pohdintojen parissa.

Kun Le Billonin perhe muuttaa Kanadasta perheen isän synnyinseuduille Ranskaan, äiti ja lapset kokevat kulttuurisokin. Siis mitä, kesken koulupäivän ei syödä välipaloja? Eikä autossakaan? Lapset istuvat illallispöydässä koko aterian ajan? Ja maistavat kaikkea? Jopa pitävät vihanneksista? Le Billonit päättävät sopeutua ympäristön tapoihin ja samalla tarttua tilaisuuteen alkaa muuttaa perheen epäsäännöllisiä, yksipuolisia ja napostelupitoisia ruokatottumuksia ”ranskalaisemmiksi”.

Kirja kallistuu välillä hieman naiivilta tuntuvaan hämmästelyyn ja kovin yksinkertaistavilta tuntuviin yleistyksiin, mutta kokonaisuutena se tarjoaa mielenkiintoisen kurkistuksen ranskalaiseen ruokakulttuuriin ja syömiseen ylipäätään. Le Billon tiivistää oppimansa kirjailijan nettisivuiltakin löytyvään huoneentauluun, joka muistuttaa muun muassa sellaisista perusasioista kuin että perhe syö ateriat yhdessä, aterioilla syödään oikeaa ruokaa ja turhia välipaloja vältetään. (Täytyy kyllä huomauttaa, että vaikka ranskalaishenkisistä periaatteista onkin kyse, jo huoneentaulun otsikossa French food rules kuuluu silti jotenkin amerikkalaisen metodi-intoinen kaiku... Onneksi listan viimeisenä kohtana on relax!)

Mitenkäs meillä sitten? Taaperomme on toistaiseksi suhtautunut syömiseen ilahduttavan ranskalaisella asenteella eli innokkaalla kokeilumielellä ja hyvällä ruokahalulla. En tohdi ottaa tästä minkäänlaista kasvatuskunniaa, vaan kiitän hyvää onneamme ja tiedostan, että nirsoiluvaiheita saattaa kyllä jatkossa hyvinkin tulla eteen. Usein ne lienevät ohimeneviä, mutta on niitä pysyvästi nirsoja ranskalaislapsiakin tullut vastaan...

Vaikka ranskalaisetkaan lapset eivät ehkä syö ihan kaikkea, yleisellä tasolla olen kyllä ranskalaisen tyylin innokas kannattaja, ainakin mitä tulee ruoan ja sen laadun ja aitouden arvostamiseen ja yhdessä syömisen tärkeyteen. Ranskalaisten tavasta suhtautua ruokaan voisin tuoda Suomeen ehkä myös ripauksen tietynlaista rentoutta. Ulkomailla asuvana kohtaan suomalaisesta ruokakeskustelusta luultavasti juuri ne netissä näkyvimmät erityisen kärjekkäät ääripäät, mutta joskus tuntuu, että (terveelliseen) syömiseen liitetään hurjasti sääntöjä, pakkoja, rajoituksia ja syyllistämistä. Le Billonin kuvaama ranskalainen suhtautuminen, jonka ohjenuorina ovat monipuolisuus, kohtuus ja mielihyvä, tuntuu järkevämmältä lähestymistavalta kuin hermostunut tasapainottelu yliviritetyn rasvakammon ja notkuvien sipsihyllyjen välillä.

Le Billonin kirja antaa ranskalaisten syömisistä hyvin ruusuisen kuvan, mutta tuskinpa koko kansa silti viettää päivästä päivään riemukkaan harmonista gourmet-elämää. Roskaruoka kyllä tekee kauppansa Ranskassakin, ja monet ranskalaisessa ruokakulttuurissa ihaillut asiat kuten pitkät ja rauhalliset lounaat lienevät kiireisessä nykyajassa harvenemaan päin. Suomalaisen ateriarytmin kasvattina minua jaksavat edelleen askarruttaa myös ranskalaisten höttöisenpuoleinen aamiainen (patonki ja hillo eivät sovi päähäni iskostuneeseen malliin päivän tärkeimmästä ateriasta, vaikka tokihan ne hyviltä maistuvat!) ja suomalaiseen verrattuna myöhäinen illallinen (päivällähän sitä energiaa tarvitaan, ei yötä vasten?).

Mitä lasten syömiseen tulee, suomalaisäitinä mielenkiintoista on ollut tutustua vauvojen ja pikkulasten ruokasuosituksiin muilla mailla. Ranskasta en tarkkaan tiedä, mutta ainakaan täällä Belgiassa esimerkiksi imetykseen ei suhtauduta ollenkaan sellaisella intohimolla kuin Suomessa. Imetyksen edut kyllä tuodaan esille, mutta sen suurempaa numeroa asiasta ei tunnuta tehtävän. Taaperoiden kohdalla taas tuntuu, ettei esimerkiksi lasten sokerinsyöntiä nähdä ollenkaan sellaisena ongelmana kuin Suomessa: aamiainen on leipää hillolla tai suklaalevitteellä, päiväkodin välipala makeita keksejä, ja lääkärissä tyrkytetään yksivuotiaalle nallekarkkeja. Ihan kelpo kansalaisia näyttää kuitenkin tällaisillakin eväillä kasvavan, joten noudatan kevein mielin Le Billonin ohjetta relax ja bon appétit!

Karen Le Billon: Miksi ranskalaiset lapset syövät ihan kaikkea? Atena, 2013. Alkuteos French Kids Eat Everything, HarperCollins/Morrow 2012. Saatu lahjaksi.