17. toukokuuta 2016

Karoliina Timonen: Kesäinen illuusioni

Luin Karoliina Timosen Kesäisen illuusionin (WSOY, 2015) toissa viikonloppuna, kun sää oli ensimmäistä päivää tänä vuonna ihan oikeasti kesäinen. Erinomainen ajoitus! Tämä kirja nimittäin suorastaan huokuu mitä kesäisintä kesää.

Kesäisen illuusionin päähenkilö, nelikymppinen Klarissa, muuttaa pariksi kuukaudeksi yksin saareen miettimään huonosti sujuvan avioliittonsa tilaa ja kirjoittamaan seuraavaa romaaniaan. Piiliniemi on idyllinen paratiisi, mutta pian Klarissan mieltä alkaa hämmentää vastarannan Variskallio, jossa kesää viettää toinen yksinäinen. Veneet kulkevat salmea eestaas, kun Klarissa ja charmantti naapuri alkavat viihtyä yhä tiiviimmin yhdessä...

En ollut lukenut etukäteen kustantajan kuvausta ”psykologisesta trilleristä”, joten en tiennyt, mitä tyylilajia kirjalta odottaa. Tiivis tunnelma syntyi kuitenkin jo heti ensisivuilla. Huumaavan vehreä saari, puiden suhina ja lintujen siritys, rannan kuuma hiekka ja laineiden liplatus – ja kaiken kauneuden lomassa aavistus, että tapahtumaisillaan on jotain arvaamatonta, kenties uhkaavaa. Kirja on sivumäärältään lyhyt mutta tunnelmaltaan täysi, yhtä aikaa raukea ja rauhaton kuin lähestyvästä ukonilmasta raskas hellepäivä.

Jo Timosen esikoista lukiessani vaikutuin kirjoittajan kyvystä imaista lukija mukaan tekstiin. Kesäisessä illuusionissa kirjan jännite rakentuu vielä vahvemmin pienissä yksityiskohdissa, eleissä ja aavistuksissa. Tässäkin kirjassa mukana on myös arkitodellisuuden ulkopuolelle kurottavia aineksia. Niistä en aina hirmuisesti innostu, mutta Kesäisessä illuusionissa arvoituksellisuus pysyi vielä nipin napin mukavuusalueellani. Kirja tuntui maagiselta kesäsadulta aikuisille. Tällä kertaa vihjeitä yliluonnollisiin ilmiöihin ei myöskään yliselitetty, mikä minua Aika mennyt palaa -romaanissa hieman vaivasi.

Sitä jäin miettimään, miksi Timonen oli valinnut uudelleen päähenkilöksi jo esikoisromaanista tutun Klarissan. Kirjat ovat keskenään erilaiset ja muodostavat kumpikin oman itsenäisen kokonaisuutensa, joten olisi sääli ajatella Kesäistä illuusionia jonkinlaisena jatko-osana. Niinpä päätin lukiessani olla ruotimatta asiaa sen enempää, vaikka hieman pohdin silti, oliko valinnan taustalla jokin syvempi merkitys tai tarkoitus. Jäikö minulta jotain tärkeää oivaltamatta? Tällaisia mieltä kutkuttamaan jääneitä asioita oli itse asiassa kirjassa paljon muitakin, ja juuri ne osaltaan rakensivat tekstin tiivistä tunnelmaa. Mikä on vain tuulen kahahdus oksistossa, mikä taas merkki tai enne? 

Timosen edellisen kirjan lisäksi Kesäinen illuusioni kurkottelee intertekstuaalisesti moneen muuhunkin suuntaan. Lukiessa tuli väistämättä mieleen Juhani Ahon ihana klassikko, Suomen kesää ja suuria tunteita tulviva Papin rouva – ja silmäniskuna lukijalle avioelämäänsä pettyneen naisen kaihon kohde on tässäkin kirjassa nimeltään Olavi. Tarinan tummemmat sävyt puolestaan saivat ajattelemaan Daphne du Maurier'n Rebekkaa, joka sekin on jälkisanojen mukaan innoittanut kirjailijaa. Françoise Sagania jälkisanoissa ei mainittu, mutta minulle tuli kirjan tunnelmasta mieleen myös Tervetuloa, ikävän helteinen kohtalokkuus. Piti oikein käydä tarkistamassa, oliko siinäkin kesäkolli nimeltä Cédric... Ei ihan, vaan Cyril!

Kesäinen illuusioni on kesäkirja par excellence. Romaanin ahmaisee yhdessä iltapäivässä auringossa loikoillen tai iltahämärissä mökin nurkkien narinaa kuulostellen, ja sitten voikin pujahtaa viileään järveen tai pehmeän peiton alle tarinan viehkeän hämmennyksensekaisesta jälkimausta nauttimaan.

Karoliina Timonen: Kesäinen illuusioni. WSOY, 2015. Ostettu e-kirjana Elisa Kirjasta.

10. toukokuuta 2016

Vera Vala: Villa Sibyllan kirous

Villa Sibyllan kirous (Gummerus, 2014) jatkaa Vera Valan Arianna de Bellis -dekkarisarjaa. Kuolema sypressin varjossa ja Kosto ikuisessa kaupungissa olivat viihdyttävää lukemista, joten oli mukavaa palata Ariannan seuraan. Contessa tosin näkyy ratkovan rikoksia nopeammin kuin minä ehdin niistä lukea, sillä Villa Sibyllan jälkeen sarjassa on ilmestynyt jo kaksi uutta kirjaa.

Tässäkin kirjassa seikkaillaan Rooman historiaa havisevissa maisemissa. Äveriään lakimiesperheen huvilalla tapahtuu ryöstö ja murha, joiden selvittely johdattaa Arianna-etsivän niin salaseurojen sokkeloihin kuin Italian mafiapiireihinkin.

Luin kirjaa lyhyissä pätkissä pitkällä aikavälillä. En tiedä, oliko syynä sirpaleinen lukukokemus vai dekkari itse, mutta jotenkin minulla oli tällä kertaa vähän vaikeuksia innostua mukaan kirjan juonenkäänteisiin. Dekkarissa oli paljon tavaraa: Villa Sibyllan asukkaiden monimutkaiset perhesuhteet, muinaisten uskonnollisten kulttien koukerot, roistoja kapeiden kujien pikkurikollisista maailmantaloutta ohjaileviin mahtimiehiin... Joitakin juonen palasista olisi ehkä voinut jättää poiskin toisten syventämiseksi.

Mukavasti lisää syvyyttä kirja sen sijaan toi Ariannan taustaan. Vala avaa Ariannan henkilöhistoriaa kivasti vähä vähältä, limittäen sankarittaren omaa elämää tämän ratkomiin rikoksiin. Rikas, kaunis ja nokkela suomalais-italialainen aatelisnainen, jolla on salaperäinen menneisyys ja miesystävänä Italian ulkoministeri, ei edelleenkään kahmi tosielämän uskottavuuspisteitä, mutta jotenkin Arianna onnistuu silti olemaan kirjan maailmassa uskottava ja sympaattinen hahmo.

Kirjan tunnelma oli sarjan kahta ensimmäistä osaa tummempi. Toisaalta vakavuus rakensi tarinaan lisää ulottuvuuksia, mutta jäin silti ehkä kaipaamaan jotain edellisten kirjojen kepeydestä. Selkäpiitä karmivaa pahuutta ja yhteiskunnan kipupisteisiin pureutumista löytyy muualtakin; Valan kirjojen vahvuus on minusta nimenomaan kevyen kuplivuuden ja aistillisen tunnelmoinnin yhdistämisessä viihdyttävään dekkarijuoneen. En siis panisi pahakseni, vaikka seuraavassa kirjassa olisi taas enemmänkin auringon kultaamia auringonlaskuja ja herkkuhetkiä Ariannan keittiössä!

Vera Vala: Villa Sibyllan kirous. Gummerus, 2014. E-kirja ostettu Elisa Kirjasta.

4. toukokuuta 2016

Nick Hornby: Fever Pitch

Kukapa olisi uskonut, että minä luen kirjan, jonka aiheena on jalkapallo?

En ole eläissäni katsonut yhtään kokonaista jalkapallomatsia eikä laji voisi suoraan sanottuna vähempää kiinnostaa, mutta kun kirjoittajana on Nick Hornby, päätin antaa aiheelle mahdollisuuden. Sillä Hornbyn omin sanoin ”the great thing about books is that you'll read anything that a good writer wants you to read”. (Lisää lainauksia lempi-Hornbystäni täällä.)

No, kuinka kävi? Kirjan luettuani en ole edelleenkään kiinnostunut jalkapallosta, mutta Hornbyn tavasta kirjoittaa pidän edelleen. Muiden häneltä lukemieni kirjojen tapaan Fever Pitch (1992, suom. Hornankattila) onnistuu olemaan yhtä aikaa arkisen konstailematon, hauska ja fiksu.

Fever Pitch on Hornbyn esikoinen, omaelämäkerrallinen muistelmateos, jossa kolmenkympin rajapyykin ylittänyt mies muistelee nuoruuttaan rakkaan jalkapalloharrastuksensa kautta. Hornbyn jalkapallofanius, tarkemmin sanottuna Arsenal-fanius, on kulkenut hänen mukanaan poika-ajoista asti ja saanut aika ajoin liki pakkomielteisiä piirteitä. Mitä tehdä, kun samalle päivälle osuvat ystävän häät ja tärkeä matsi? Jos tyttöystävä pyörtyy kesken ottelun loppuhuipennuksen, onko miehen aivan pakko uhrata nuo olennaiset minuutit seuralaisensa hoivaamiseen vai voisiko tämä odottaa hetken?

Hornby suhtautuu intohimoonsa yhtä aikaa ehdottoman vakavasti ja brittiläisen ironisella huumorilla. Hän käsittää kyllä, ettei Arsenalin maalintekovireellä järjellä ajatellen ole varsinaista yhteyttä hänen omaan menestykseensä elämässä, mutta jotenkin joukkueen nousut ja laskut tuntuvat silti korreloivan Hornbyn kohtalon kanssa. Voitot puskevat puhtia opintoihin ja ihmissuhteisiin, tappiot painavat faninkin maan rakoon.

Jalkapallosta piittaamattoman lukijan on vaikea samastua intohimoisen fanin syvimpiin tuntoihin harrastuksensa äärellä, mutta Hornby onnistuu nostamaan kokemuksensa kentältä ja katsomoista yleisemmälle tasolle. Lajia seuraamattakin lukijakin käsittää, mikä merkitys on lauantai-iltapäivien matseilla, joista tulee vanhempien avioeron jälkeen isän ja pojan ainoa yhteys, millaista voimantuntoa nuori mies voi ammentaa täysin keuhkoin ulvovalta stadionilta tai miten kotijoukkueen tappio voi olla se viimeinen pisara elämän kurjuuteen, kun kaikki muu tuntuu jo olevan pielessä.

Suosittelen urheilusta tai brittimiehen sielunelämästä kiinnostuneille lukijoille – tai muuten vain kokeiltavaksi.

Helmet-lukuhaasteessa tämä kirja sopisi tietenkin kohtaan 26. Elämäkerta tai muistelmateos, mutta voisin asettaa sen ehdolle myös kohtaan 15. Kirjan kansi on mielestäsi ruma.